Metsä tuo paljon hyötyä. Se puhdistaa ilmaa, antaa ravintoa ja polttopuita. Metsissä asuu karhuja ja hirviä, kettuja ja jäniksiä, pesukarhuja ja mäyriä, majavia ja näätäeläimiä…
Pysähdyttyäsi hetkeksi mäntymetsässä, kuuntelet ja kuulet:
Tok-tok-tok…
Tämä on tikka, joka voimakkaalla nokallaan rikkoo käpyä nauttiakseen sen siemenistä. Harakka räkättää, tiaiset visertelevät, joskus kuuluu pöllön raskas ja pelottava huuto.
Metsät ovat lehtimetsiä ja havumetsiä. Lehtimetsissä kasvaa tammia ja koivuja, leppiä ja haapoja, vadelman-, karhunvatukan- ja koiranheisipensaita. Niiden aukiot ovat mustikan, mansikan ja metsämansikan peitossa.
Havumetsissä kasvaa mäntyjä, seetriä ja kuusia. Pudonneiden neulasten luotettavan peitteen alta voi löytää monenlaisia sienilajeja: herkkutatteja, kantarelleja, voitatteja ja rouskuja.
Ja kuinka monia erilaisia kukkia metsässä voi nähdä! Ensimmäisinä ilmestyvät lumikellot, niiden jälkeen maasta alkaa puhkeamaan käenkukkia, kielo, leinikkejä. Jokaisena vuodenaikana metsä lumoa meidät kauneudellaan.
Kerran metsässä tapahtui tällainen ihmeellinen tarina.
Muurahainen päätti rakentaa tornin ja asua siinä. Hän yritti nostaa ruohonkortta — ei onnistunut, muurahainen oli aivan liian pieni ja ruohonkorsi hänelle liian raskas. Sitten hän löysi lastun. Lastukin osoittautui liian raskaaksi — ei saanut edes liikutetuksi paikaltaan.
Missä minä voin asua? Miten rakentaa talo?
Muurahainen alkoi itkeä.
Tule asumaan meidän luokse, me nostamme yhden ruohonkorren kolmestaan, ja lastun viidestään. Yhdessä on hauskempaa sekä työskennellä että asua!
Muut muurahaiset kutsuivat hänet luokseen.
Muurahainen suostui ilolla. Siitä lähtien hän asuu muurahaispesässä.
Tässä on vielä yksi tarina, joka tapahtui metsässä.
Nuori varpunen kyllästyi elämään varpusparven kanssa. Eräänä syksynä hän jätti sukulaisensa, veljensä ja sisarensa ja lensi toiseen metsään. Hän päätti nähdä laajan maailman. Aluksi hän piti uudesta paikasta. Hän näki täällä paljon uutta, mitä ei ollut ennen kohdannut. Vain yksi asia häntä surutti, että paikalliset varpuset eivät tervehtineet häntä.
Kerran hän näki leveällä aukiolla parven tuntemattomia varpusia, jotka nokkivat kasvien siemeniä. Nälän tuntiessaan hän myös liittyi heidän seuraansa ja alkoi nokkia. Yhtäkkiä kaikki varpuset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alkoivat nokilla nipistää, niin että höyhenetkin lensivät!
Nypitty ja loukkaantunut varpusemme lensi vaivoin takaisin veljiensä ja sisartensa luo omaan kotiinsa metsään.
Mutta hekin ajoivat hänet pois sanoilla:
Sinä hylkäsit meidät — nyt me emme halua tuntea sinua!
Surullisena ja yksinäisenä varpunen istui kauempana heistä puussa.
Näin aina käy, kun joku häpeää ja pettää omat läheisensä.
On vielä yksi metsän tarina. Tässä, lue.
Parhaiten metsässä laulaa satakieli. Hänen laulunsa miellyttää kaikkia, siksi häntä kutsutaan hellitellen "satakieleksi".
Satakieli, laula laulusi.
Eläimet pyysivät usein.
Fiu-itt, fiu-itt, tr-r-r…
Yksi ajatus ei antanut hänelle rauhaa.
Hän pohti näin:
"Laulamaan olen oppinut hyvin, mutta en osaa soittaa mitään soittimia".
Ja tämä harmitti häntä kovasti.
Samassa metsässä asui karhu. Eläimet rakastivat tätä karhua hänen hyvyytensä ja voimansa vuoksi, ja myös siksi, että kukaan ei osannut soittaa balalaikkaa niin kuin hän. Kun hän iski kieliä, kaikki heti tanssivat — niin iloisia ja reippaita melodioita karhu soitti.
Vain hän ei osannut laulaa lainkaan, vaikka kuinka yritti, vaan häneltä tuli bassomainen:
Bu-bu-bu…
Kerran karhu ja satakieli tapasivat. He jakoivat onnettomuutensa.
Soita minulle, ystäväni, jotain, niin minä kuuntelen.
Satakieli pyysi karhua.
Hän piti kovasti karhun balalaikkasoitosta. Satakieli ei voinut pidättäytyä — hän alkoi laulaa hänen iloisen musiikkinsa tahdissa.
Karhu hämmästyi:
En ole kuullut satakieltä aiemmin. Kuinka kaunista satakielen laulu onkaan!
Siitä lähtien karhu ja satakieli ystävystyivät ja alkoivat esiintyä yhdessä yhtyeenä metsän konserteissa.
Tällaisia uskomattomia tarinoita tapahtuu metsässä sen asukkaille. Lukekaa satuja ja mielialanne on aina hyvä ja kohonnut.
