Olivat kerran ukki ja akka.
Pitäisikö minun pyytää akkaa leipomaan pullapeipon?
Ukki mietti, nousi heti penkiltä ja laahusteli rikkinäisissä huopakengilissään mökkiä kohti.
Hän paiskasi oven kovaa, hauraiden seinien vapisessa, mutta akka ei reagoinut – hän oli juuri läpäisemässä tasoa pelissä "Magneettaa Kalman". Kalma ei magnetoitunut, ja akka alkoi jo ärsyyntyä. Ukki arvioi tilanteen heti, ymmärsi että hänet kohta nimitetään epäonnistumisten pääsyyksi, mutta päätti olla luovuttamatta.
Kuule akka, eikö meidän pitäisi leipoa pullapeipon?
Hän aloitti ujosti, toivoen sydämessään ettei akka kuulisi ja kaikki menisi ohi.
Mutta akka kuuli ja kääntyi ruudulta yllättävän rauhallisesti:
Mitä sä höpiset, ukko, mikä pullapeipon? Se on teknisesti mahdotonta. Mistä minä saan oikean jauhon? Muistaakseni reseptin mukaan sitä pitää kaappia kaapimalla ja aittaa haravoimalla saada. Onko sinulla kaappi tai aitta sattumalta? Et varmaan edes tiedä mitä ne ovat, yleissivistys on heikko kun et osaa Googlea käyttää! Joten hyväksy kakku äläkä odota liikoja, eihän meillä kellarissa ole kuin kaupassa!
Ukki hämmästyi jälleen kerran vaimonsa teknistä edistyneisyyttä ja suostui iloisesti kakkuun. Akka reipastui ja kipaisi keittiöön. Siellä hän syöksyi kaapilta pöydälle, pöydältä uunille, ja pian jo tuoksui herkulliselta, vatkain surinoi, vaalea vaniljavaahdokko kohosi.
Kakusta tuli loistava. Pieni tosin, mutta varsin houkutteleva.
Anna imeytyä.
Akka sanoi tyytyväisenä katsellen työtään.
Hän asetti kakun ikkunalaudalle ja uppoutui jälleen elektronisten pelien makeaan maailmaan, edelleen itsepintaisesti yrittäen magnetoida Kalmaa. Ukille jäi vain tuijottaa akan selkää kukkaisessa aamutakissa ja kuunnella taisteluhuutoja, joita hänen rakastettu vaimonsa ajoittain päästeli. Pian hän tylsistyi lopullisesti ja alkoi torkahtaa tuolissa akan huudahdusten tahdissa.
Kakku ikkunalaudalla imeytyi, heräsi eloon, kaatui kyljellensä täyttämättömälle puolelle, putosi ruoholle ikkunan alle, makasi hetken ja vieri polulle.
Ei ehtinyt kauas vierittäessään, kun näki jotain hyppivän vastaan. Lähemmässä tarkastelussa hyppivä esine osoittautui eläväksi jänikseksi.
Jänis jähmettyi yllättyneenä nähdessään kakun vierivän polulla.
Hei sinä, konditoriaihmeen, minne vierität, pysähdy, minä syön sinut!
Ei tule kuuloonkaan, uneksija! Olet lukenut liikaa satuja! Minä makasin auringossa, imeydyin, lepäsin, vierähdyin ikkunalta, juoksin polulle. Ukin nukutin nopeasti, upposin internetiin akan kanssa. Sinä, Jänis, et ole minulle mikään este.
Kun Jänis heilutti korviaan yrittäen ymmärtää kuulemaansa – hän ei aivan ymmärtänyt sitä akasta, Kakku viuh ja katosi kannon taakse.
Kakku vierittää eteenpäin. Näkee taas jonkun häämöttävän edessä. Hahmo on jänistä isompi. Hah! se on Susi!
Uskomatonta, ennen pullapeipoista ei päässyt eroon, nyt kakut vierivät jalkojen alla. Pitäisikö syödä?
Minäkö sinun, Harmaa, välipalaksi?
Mitä kysyt, täällä ei näy muuta syötävää.
Älä edes ajattele! Minussa on niin paljon kolesterolia, että akka ja ukki eivät halunneet syödä minua! Eivät halunneet kuolla ennenaikaisesti. Vain heittivät ikkunasta, joten vierähdyin, mitä muuta minun olisi pitänyt tehdä?
Susi mietti.
Entä pala? Yhdestä ei kai mitään tapahdu? – hän sanoi ujosti.
Kuule, Harmaa, eikö elämä ole opettanut sinulle mitään? Onko häntä kasvanut takaisin? Talvisen kalastuksen jälkeen Ketun kanssa?
Odottamatta että Susi lopettaa häntänsä tunnustelun, Kakku vieri varovasti umpeen kasvaneeseen kuoppaan.
Kun Kakku vieri kuopasta, aurinko oli jo laskemassa, ja aukiolla, vatsa viimeisten enää polttamattomien säteiden alla, makasi Karhu. Kakku laskeskeli vähän väärin ja törmäsi suoraan sen kylkeen. Tosin hän ehti pompata pois ajoissa, eikä Karhu ehtinyt raaputtaa sitä tassullaan.
Mikä tämä on? Kakku? Lähettikö Kettu sinut minulle lahjaksi?
Niin vain, lähettää se! Minä harjoittelen täällä nopeutta! Ja sinä häiritset minua. Loikoilet kuin eläintarhassa. Täällä ei ole yksittäisiä häkkejä!
Älä nyt suutu, harjoittele vain! Minä nousen jo, minä menen jo pois. Vieritä vain, jos näet Ketun, tervehdi.
Karhu mutisi hyväntahtoisesti.
Kakku kikatti karhun yksinkertaisuudelle ja vieri eteenpäin. Aurinko laski, ja metsä verhoutui hämärään. Kakku ei huomannut, kun joku hiipi takaapäin.
Erinomaista! Taianomaista! Ihanaa! Kakku polulla!
Se oli Ketun ääni.
Sinulle, Punainen, Karhu lähettää terveisiä.
Mitä sinä siellä mutisit? En kuule mitään. Tule lähemmäs. Älä pelkää, minulla on diabetes, söin liikaa pullapeipoita. Joten et kiinnosta minua tuotteena, et houkuttele minua, ymmärrätkö? Liikuta täytteisiä kerroksiasi! Minulla ei ole aikaa ottaa vastaan terveisiäsi, Susi odottaa minua kanalassa!
Ei odotakaan!
Kakku kiljahti iloisesti vierittäessään Ketun luo.
Ei odota, hän kävelee polulla, joten sinun täytyy itse kanojen kanssa selvit…
Kakku ei ehtinyt lopettaa. Kettu kumartui alemmas, avasi suunsa leveämmälle, eikä Kakku ehtinyt edes tajuta, että hän ei enää vierinyt polulla vaan liikkui Ketun ruokatorvessa.
Eikä siksi ehtinyt pohtia, mihin johtaa liiallinen halu osoittaa tietämystään.
