Ulkona paistoi lämmin kevätaurinko, ja pieni Aino halusi leikkiä ystäviensä kanssa. Hän käveli hymyillen äitinsä luo.
Saanko mennä pihalle kavereiden luo?
Kysyi Aino innoissaan.
Tietysti, kultaseni, mutta pue neuletakki päälle. Tuuli on viileä ja saatat vilustua.
Vastasi äiti huolehtivaisesti.
Selvä, äiti.
Iloitsi tyttö.
Juostuaan nopeasti rappuset alas Aino oli pihalla, jossa lapset olivat jo kokoontuneet.
Leikitäänkö piilosta?
Huusi poika, jolla oli kauniit kesäpisamat.
Leikitään!
Kannustivat muut iloisesti.
Aino halusi piiloutua niin hyvin, ettei häntä löydettäisi, ja hän huomasi suuren, mahtavan puun. Kiivettäessään siihen hän tarttui vahingossa neuletakkiinsa oksaan, ja kauniista vaatteesta irtosi nappi.
Ei se mitään! Takki on silti kaunis!
Ajatteli Aino.
Leikittyään kyllikseen tyttö lähti kotiin. Illallisen jälkeen hän nukahti pian, ja hänelle tuli outo uni. Aino istui penkillä, ja yhtäkkiä kuului nyyhkytystä ja hiljaista itkua. Hän lähti kohti ääniä. Tultuaan puun luo ja laskettuaan katseensa mahtavan kasvin hieman näkyvään juureen, hän näki pienen napin.
Se ikään kuin heräsi eloon, ja sen itku sai Ainon kysymään napilta:
Mitä sinä täällä teet? Miksi itket? Kuka sinua loukkasi?
Olen eksynyt. Veljeni ja sisareni ovat nyt kaukana, ja minä jäin tänne. Miten minä nyt pärjään ilman heitä.
Onko sinulla tosiaan veljiä ja sisaria?
Kysyi Aino mietteliäänä.
On!
Vastasi nappi itkien.
Olemmehan niin samanlaisia.
Kuiskasi pyöreä esine surullisesti.
Miten päädyit tänne, tämän puun alle?
Jatkoi Aino.
Leikkin niin iloisesti, pyörin, pyörin ja... irtasin. Eikä minua poimittu. Perheeni katosi kauas, enkä koskaan tapaa heitä enää.
Sanoi nappi surullisesti.
Miten niin?
Huudahti Aino hämmästyneenä.
Näin vain! Kukaan ei auta minua.
Huokaisi nappi.
Aino kuuli napin itkun yhä hiljempana, ja lopulta se katosi kokonaan.
Herättyään hän kuiskasi kouristelevasti: — Minähän olen syyllinen siihen, että nappi menetti perheensä, minun täytyy auttaa sitä.
Hän hyppäsi sängystä ja juoksi innokkaasti keittiöön, jossa äiti jo valmisti aamiaista tyttärelleen.
Äiti, minun täytyy heti ulos!
Huudahti Aino.
Odota, kulta, ei noin voi tehdä, täytyy ensin pestä kasvot, syödä aamiainen ja vasta sitten mennä ulos.
Mutta äiti!
Vastusti tyttö, mutta äidin silmiin katsoen hän ymmärsi, että väittely oli turhaa.
Pestyään kasvonsa ja maistettuaan äidin valmistamia herkkuja Aino kiirehti ulos. Juostuaan sille samalle puulle, johon hän oli eilen piiloutunut ystäviltään ja jonka oli nähnyt unessa, hän alkoi hengästyneenä etsiä nappia.
Missä se on, olihan minä täällä eilen?
Kuiskasi Aino peläten, ettei löytäisi nappia.
Ai niin! Minähän heitin sen tuonne, kauas.
Muisti tyttö.
Ryntäten puulta Aino uppoutui pitkään napin etsintään. Hänen korvissaan kaikui napin itku, jonka hän oli kuullut unessa. Hän pelkäsi niin, ettei löytäisi kadonnutta nappia, mutta sitten hänen katseensa osui pieneen oksaan, joka makasi huolimattomasti maassa. Siirtäessään sitä sivuun Aino näki kaivattua nappia.
Siinä se on! Nyt autan sinua.
Iloitsi Aino.
Juostuaan kotiin Aino ajatteli murheellisena: — Mutta miten autan nappia, kun en osaa ommella.
Äiti, onko ompelu vaikeaa?
Kysyi tytär.
Ei. Täytyy vain olla ahkera ja huolellinen. Sitten kaikki onnistuu.
Vastasi äiti rauhallisesti.
Opeta minua ompelemaan!
Ilmoitti Aino varmasti.
Ompelemaan? No, hyvä on, istu pöydän ääreen, tuon kohta ompelutarvikkeet.
Mutisi äiti hämmästyneenä.
Äiti meni huoneeseen, ja Aino veti tuolinsa pöydän ääreen odottaen kärsimättömänä ompeluoppituntia.
Avattuaan laatikon Ainon silmien eteen avautui ompelutarvikkeiden ihmeellinen maailma. Siellä oli lankoja, jotka kimaltelivat valon säteissä, neuloja, jotka oli kiinnitetty siististi pieneen tyynyyn, isot sakset ja paljon erilaisia nauhoja ja helmiä.
No niin, aloitetaan!
Sanoi äiti iloisesti.
He istuivat pitkään pöydän ääressä, Aino yritti epätoivoisesti oppia ompelemaan, ajatellen jatkuvasti onnettomasta napista. Hän halusi niin kovasti auttaa raukkaa, mutta valitettavasti mikään ei onnistunut, lanka ei totellut tyttöä, neula pisti, ja saksia oli vaikea pitää käsissä.
Pitkän vaivan jälkeen Aino alkoi vihdoin saada tasaisia pistoja, ja hän ompeli nopeasti napin takaisin neuletakkiin.
Kuinka hienoa, että opin ompelemaan! Ja tärkeintä, autoin nappia, nyt se on taas läheistensä kanssa.
