Oli kerran pieni tyttö nimeltä Liisa. Hän asui yhdessä äidin ja isän kanssa. Heidän kanssaan asui myös mummo, joka rakasti lukea lapsenlapselleen satuja — kauniita ja taianomaisia. Liisan huoneessa oli paljon kaappeja, ja jokaisessa niistä oli paljon kirjoja.
Liisa oli hyvin kiltti tyttö. Ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei olisi ollut yhtä suurta surua — hänen silmänsä eivät nähneet, hän oli syntynyt sokeana. Mutta tästä onnettomuudesta huolimatta hän uskoi ihmeisiin ja haaveili hyvin usein. Hänellä oli yksi sydämen toive — edes hetkeksi, edes kerran nähdä äiti, isä ja mummo — koko perhe.
Eräänä iltana, kuten tavallista, Liisa meni nukkumaan. Mummo luki hänelle iltasadun, peitti tytön, suuteli häntä ja toivotti hyvää yötä. Liisa nukahti sikeästi.
Ja yhtäkkiä koko huone valaistui kirkkaiden valonsäteiden loisteesta, huoneeseen tuli valoisaa kuin päivällä. Tämä oli Satu, joka tuli käymään tytön luona ja valaisi hänen huoneensa taikalyhdyllä.
Se ravisteli kevyesti Liisaa olkapäästä ja sanoi:
Nouse ylös, Liisa-kulta, meidän on aika lähteä!
Miten? Ja minne me menemme ja miten? Minä en näe mitään!
Liisa hämmästyi.
Etkö haluaisi alkaa nähdä?
Tietysti haluan! Sydämeni toive on nähdä äiti, isä ja mummo! Mutta onko se mahdollista?
Kaikki on mahdollista, kunhan vain todella vahvasti haluaa! Lähdetään lentoon!
Millä me lennämme?
No vaikka tuolla!
Satu osoitti lelua — vaaleanpunaista yksisarvista, jonka isä oli lahjoittanut tytölle syntymäpäivänä. Satu kosketti lelua taikalyhdyllään, ja yksisarvinen heräsi eloon. Se heilautti siipiään, nosti Liisan ja Sadun mukaansa ja syöksyi korkeuksiin.
He lensivät yötaivaan halki, ympärillä kimalsivat tähdet, ja kuu valaisi heille tietä.
Ja vihdoin he saapuivat Kuuhun. Heidän edessään seisoi kaunis palatsi kultaisine ikkunoineen. Palatsia ympäröi ihana puutarha, jossa kukkivat erilaiset kukat ja lensivät kirkkaat värikkäät pitkähäntäiset linnut. Yksisarvinen ryntäsi syömään ruohoa, koska oli niin nälkäinen. Liisa juoksi haistelemaan kukkia. Ja Satu istuutui kannulle ja alkoi etsiä jotain taikakirjasta.
Liisa juoksi Sadun luo ja kysyi:
Mitä sinä sieltä etsit?
Haluan löytää taikasanat, jotka auttavat meitä palauttamaan näkösi.
Satu vastasi.
Kauan se selasi sivua sivun jälkeen, ja yhtäkkiä huudahti:
Löysin! Sinun täytyy odottaa aamua ja aamunkoitteessa pestä kasvosi kuun kasteella kaikilta näiltä kukkilta. Kuun kaste on taikaa ja silmäsi alkavat nähdä. Vihdoin näet äidin, isän ja mummon.
Satu puhui Liisalle.
Liisa ei voinut odottaa aamua eikä sulkenut silmiään koko yönä.
Aamu koitti, Kuussa linnut alkoivat herätä ja laulaa kirkkaat laulunsa. Kauniit kukat avautuivat ja niiden terälehdillä kimalteli kaste.
Liisa meni jokaisen kukan luo, keräsi kasteen kristallimaljaan ja pesi silmänsä. Ja yhtäkkiä valo valaisi kaiken ympärillä, edessään hän näki Sadun — kauniin, upean nuoren naisen, jolla oli pitkät aaltoilevat kultaiset hiukset.
Näenkö todella! Ympärillä on niin paljon mielenkiintoista, ihmeellistä ja kaunista! Eikö tämä ole unta ja kaikki tämä tapahtui minulle oikeasti?
Tyttö sulki silmänsä tiukasti ja… heräsi kotona omassa sängyssään.
Äiti, isä, minä näen! Minä näen, minä olen parantunut!
Liisa huusi.
Huoneeseen juoksivat äiti, isä ja mummo.
Kuinka kauniita te kaikki olettekaan! Juuri sellaisina kuvittelin teidät!
Liisa sanoi.
Tällainen taianomainen tarina tapahtui tytölle nimeltä Liisa. Mutta oliko se todella Satu?
Lukekaa satuja, ne opettavat meitä uskomaan ihmeisiin!
