Eräässä metsässä asuivat ja olivat ystäviä kaksi parasta kaveria — maaorava Matti ja pesukarhu Pekka. Ystävykset olivat lapsuudesta asti olleet erottamattomat, he auttoivat aina toisiaan vaikeina hetkinä ja huolehtivat toisistaan.
Metsä, jossa ystävykset asuivat, oli kaunein kaikista ympäristön metsistä. Siellä oli niin paljon mielenkiintoisia ja kauniita puita, ja kesällä, kun kaikki ympärillä vihertyi, niityillä kukkivat upeat kirkkaat kukat.
Matti ja Pekka juoksivat usein tänne leikkimään ja ihailemaan uskomattoman kauneutta, ottaen mukaansa erilaisia herkkuja ja leluja. Eräänä kauniina kesäpäivänä, kun ulkona paistoi kirkas aurinko ja ympärillä linnut lauloivat kauniita laulujaan, ystävykset päättivät jälleen huvitella kukkaniityllä.
He ottivat kotoa kaiken herkullisimman — pähkinöitä, marjoja, siemeniä ja muita herkkuja. Kummallakin heistä oli oma kotinsa, ja kumpikin koristeli sitä mielensä mukaan.
Matin kodin kynnys oli koristeltu erilaisilla oksilla, jotka näyttivät värillisestä paperista tehdyiltä askarteluilta. Kaikki metsän eläimet tulivat jopa katsomaan tätä kauneutta. Pekka oli liimannut kotinsa ikkunoihin kauniita kuvioita lehdistä, hän osasi tehdä todella kauniita appliqué-töitä. Ystävykset kävivät usein toistensa luona ja viettivät yhdessä todella hauskaa aikaa.
Ja niin, tultuaan kukkaniitylle, Matti ja Pekka levittivät pajunoksista tehdyn mattoonsa lämpimälle vihreälle ruoholle, asettelivat ruoan esille ja alkoivat juosta ja leikkiä. Aivan niityn keskellä kohosi korkea puu, ja ystävyksemme rakastivat kiivetä aivan latvaan tarkastellakseen kaikkia metsän piilokulmia, kaikkien naapureiden koloja ja koteja sekä kaikkia niittyjä, joille voisi mennä leikkimään.
Matti: Tule nopeasti kiinni! Olen jo melkein aivan latvassa.
Huudahti Pekka.
Puu oli todella korkea, ja jos aivan korkeudesta katsoi alas, ystävysten tassutkaan joskus tärisivät pelosta. Mutta silti heidän oli todella mielenkiintoista kilpailla, kuka saavuttaisi ensimmäisenä korkeimman oksan.
Pekka, miten sinä aina niin nopeasti kiipeät latvaan? Syötkö sinä jotain erityistä, että sinulla on niin paljon voimaa?
Kysyi Matti.
Ha-ha-haa! Olet hauska! Sinä olet vain heikko, ja minä olen vahva, siinä kaikki!
Nauroi pesukarhu Pekka.
Maaorava rypisti kulmiaan, hän teki aina niin loukkaantuessaan. Joka kerta kun ystävykset pelasivat pelejä, joissa piti kiivetä tai juosta jonnekin, Pekka voitti ja nauroi aina hitaalle maaoravalle.
Tiedäthän, että vain vitsailin! Olet hyvä, ja minä kannustan sinua tarkoituksella, jotta liikkuisit nopeammin! Olet paras ystäväni, enkä koskaan rakasta ketään niin paljon kuin sinua! En enää sano niin, en pidä ollenkaan siitä, kun loukkaannut!
Matti ojensi Pekalle tassunsa ja auttoi kiipeämään aivan latvaan.
Ja yhtäkkiä, kun ystävykset olivat asettuneet kaikkein äärimmäisimmälle ja vahvimmalle oksalle, he kuulivat oudon äänen "hyr-hyr-hyr".
Kuka siellä on???
Pelästyi Matti.
Kuka siellä meidän lisäksemme istuu? Missä olet piilossa?
Huusi Pekka.
Lehtien takaa, jotka peittivät puun rungon, ilmestyi yhtäkkiä pieni punainen kuono. Ensin näkyi pieni nenä, ja sen perässä jo silmät ja korvat.
Hei! Minun nimeni on Nuoli, ja asun nyt täällä.
Yhtäkkiä odottamattoman äänekkäästi huudahti puun uusi asukas. Se oli orava, jolla oli pörröinen tulenpunainen häntä ja pörröinen musta rinta.
Voi pojat! Pelästytit meidät niin, että melkein putosimme oksilta.
Huokaisi äänekkäästi Matti.
Anteeksi, en todellakaan halunnut pelästyttää teitä. Olen vain uusi täällä, en tunne ketään, siksi en heti näyttäytynyt teille. Mutta tiedättekö mitä? Ystävystytäänkö? Tiedän niin monta erilaista mielenkiintoista peliä, emme koskaan joudu tylsistymään. Tulkaa usein kylään, niin tarjoan teille herkkuja.
Lörpötteli Nuoli ja halasi uusia metsäystäviään.
Siitä lähtien eläimet alkoivat leikkiä ja kävellä yhdessä, juoksivat kukkaniityllä, keräsivät yhdessä marjoja ja siemeniä ja olivat onnellisia.
Kerran Matti, Pekka ja Nuoli päättivät mennä yhdessä joelle. Nuoli otti mukaansa pienen lautan, jonka oli tehnyt itse, ja pojat ottivat mukaan erilaisia herkkuja.
Tultuaan joelle Nuoli istuutui lautalle ja sanoo:
Tähän mahtuu vain kaksi. Päättäkää itse, kuka tulee kanssani soutamaan joelle, minä käyn sillä välin pesulla.
Minä, tietysti minä!
Huusi Matti.
Miksi sinä? Minäkin haluan!
Suuttui Pekka.
Tiedätkö, Nuoli! Olet nyt paras ystäväni, joten sinun pitää päästää minut lautalle!
Toisti Matti.
Entä minä? Minäkin haluan olla ystäviä ja leikkiä kanssasi, Nuoli. Matilla ei ole niin upeita ja mielenkiintoisia pelejä, ja sinun kanssasi on aina hauskaa ja mielenkiintoista!
Huusi Pekka.
Eläimet alkoivat riidellä keskenään ja lopulta molemmat syöksyivät lautalle. Pudottuaan sille samanaikaisesti lautta yhtäkkiä murtui kahtia ja ajelehtui eri suuntiin.
No niin, pilasitte kaiken!
Huusi Nuoli.
Hän heilautti pörröistä häntäänsä ja hyppäsi nopeasti kotiin.
Matti ja Pekka kääntyivät toisistaan pois ja lähtivät omiin koteihinsä.
Tuli talvi, ja metsässä kävi todella kylmä. Satoi valkoista pörröistä lunta, niin paksulti, että pensaitakaan ei näkynyt. Eräänä päivänä Matti päätti lähteä ulos kodistaan, hän päätti kerätä uusia oksia koristellakseen asuntoaan. Kerättyään kaiken tarvittavan maaorava läksi kotiin, ulkona alkoi jo hämärtyä, eikä hän halunnut vaeltaa pimeissä erämaissa.
Mutta tullessaan kotiinsa hän kaatui hämmästyksestä — hänen kotinsa sijasta maassa makasi valtava puu, joka oli tuulesta kaatunut suoraan katon päälle. Matti alkoi itkeä, sillä nyt hänellä ei ollut missä asua, ja ulkona oli sellainen pakkanen. Ja silloin hän muisti uuden parhaan ystävättärensä, joka asui niityllä metsän suurimman puun latvassa. Hän lähti hänen luokseen.
Orava, minä olen, Matti! Päästä minut luoksesi, kotini on kaatunut puun alle, eikä minulla ole nyt missä asua! Olemmehan ystäviä!
Vielä mitä? Jos päästän sinut sisään, minulle jää todella vähän tilaa, ja ruokakin pitäisi jakaa kanssasi. Ei, en päästä sinua. Mene ja rakenna itsellesi uusi asunto, en halua asua kanssasi!
Kuuli Matti aivan odottamattoman vastauksen.
Hämmentyneenä tällaisesta kauheasta vastauksesta Matti alkoi nyyhkyttää, niin äänekkäästi, että Pekka kuuli sen. Pesukarhun koti ei ollut niin kaukana niitystä, jossa Nuoli asui.
Hän ryntäsi äänen suuntaan, ja saavuttuaan paikalle kysyi:
Mitä tapahtui, Matti? Itket niin äänekkäästi, että kuuluu jopa minun kotiin!
Pekka? Etkö olekin vihainen minulle? Riitelimme, luulin ettet enää haluaisi nähdä minua! Minulla ei ole enää kotia, sen peitti valtava puu, eikä minulla ole nyt minne mennä.
Itki maaorava.
Pekka nosti kylmältä lumiselta maalta Matin ja he suuntasivat pesukarhun kotiin.
Tiedätkö, Matti, ajattelin ja päätin, että parempaa ystävää kuin sinä, minulla ei ole ollut, ei ole eikä koskaan tule olemaan. Jää asumaan tänne, yhdessä meidän on hauskempaa, ja ruoankin keräämme yhdessä!
Alkoi itkeä onnesta Pekka.
Siitä lähtien maaorava ja pesukarhu eivät koskaan eronneet. He ymmärsivät, ettei parhaita ja uskollisia ystäviä saa pettää, pitää aina auttaa toisiaan, huolehtia toisistaan eikä koskaan riidellä.
