Kaukana, kaukana korkeiden synkkien vuorten takana oli kerran ihmeellinen metsä. Puut siinä olivat eri lajeja: havupuita ja lehtipuita. Havupuista kasvoi tuuheita mäntyjä ja tuoksuvia kuusia, ja lehtipuista – vahvoja tammia, siroja koivuja, ohuita haapoja, vaahteroja kuvioiduilla lehdillä ja pörröisiä poppeleita.
Korkeiden siroiden puiden vieressä kasvoi leveälatvuksisia herukanpensaita ja vadelmaa. Metsässä oli paljon sieniä: koivunpuneikkoja, mesikaita, herkkutatteja ja kangastatteja. Metsä oli suuri ja tiheä, siinä asui monenlaisia eläimiä: susia, kettuja, jäniksiä, siiliä, hirviä, oravia ja karhuja.
Ne elivät sovussa ja rauhassa, auttoivat toisiaan, suojelivat metsästäjiltä ja tottelemattomilta lapsilta. Ja vain Kettu-sisarukainen ei millään voinut tottua rauhaan ja sopuun. Luonne sillä oli riitaisa ja vaikea, vaikeasti se tuli toimeen muiden eläinten kanssa.
Kerran Ketulle tuli jälleen kerran hyvin ikävä ja päätti se nauraa Siilille. Alkoi sitä kiusata ja provosoida:
Katsokaa, katsokaa, kuinka pieni ja kömpelö, kuinka lyhyet jalat, kuinka pienet silmät, kuinka terävät piikit, naurettavaa vain! Mitä siltä voi odottaa?
Niin keksi Kettu itselleen huvituksen Siilin loukkaamiseksi ja sanoo:
Hei sinä, Siili-piikkikarva! Kilpaillaan! Järjestetään kilpailu "Kuka täyttää tynnyrin vedellä nopeammin" Olen varma, ettei sinusta ole mihinkään!
Siilillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kaikki eläimet katsoivat sitä. Röyhkeän Ketun painostuksessa se suostui nopeasti.
Kilpailupäivä määrättiin. Niityllä, jossa päätettiin järjestää kilpailu, kokoontuivat kaikki metsän asukkaat. Jännittävän kilpailun katsomiseksi jopa sammakot naapurilammesta hyppivät paikalle, eivät ne voineet jättää väliin näin hauskaa tapahtumaa. Korkeista vuorista laskeutui kotka näkemään harvinaisen näytelmän.
Pienistä koloista ryömivät esiin ketterät metsähiiret, oravat kurkistivat koloistaan, jopa Karhu itse ryömi luolastaan katsomaan epätavallista kilpailua.
No niin, nyt olet ansassa, Piikkinen. Mistä sinä pysyisit minun perässäni? Minä olen nopea, rohkea, älykäs ja ovela. Minun sanko on paljon suurempi kuin sinun, jalat pidemmät, tassut ketterämpiä, joten minä täytän tynnyrin vedellä nopeammin kuin sinä.
Ajattelee punainen veijarimieli.
Siili ei vastannut mitään pakotettulle kilpakumppanilleen, vain vaikeni ja nyökkäsi päätään hieman. Puhisi vähän aikaa ja astui lähtöviivalle, jonka Kettu oli piirtänyt ennen kilpailun alkua.
Ja alkoi ovela Kettu kilpaa pienen Siilin kanssa kantaa vettä tynnyreihin. Siili ei kiirehtinyt, kantoi sankoa huolellisesti, asteli tarkasti lyhyillä jaloillaan, kaiken veden, viimeiseen pisaraan asti, kantoi tynnyrin luo ja palasi jälleen lähteelle.
Kettu kiirehtii ja hoputtaa, heiluttaa sankoa, läikyttää vettä matkalla, juoksee ympyrää tynnyrin ympärillä. Kun tynnyrin luo juoksee, melkein mitään ei jää sankoon, aivan vähän vettä pohjalle kaataa ja alkaa jälleen hääriä.
Metsän eläimet jännittävät kilpailijoiden puolesta, kannustavat aktiivisesti. Oravat heiluttavat häntänsä, jänikset koputtavat tassuillaan, karhu päästää ajoittain karjaisun, linnut visertävät lakkaamatta. Jokainen heistä seuraa tarkasti kilpailua ja ajattelee omaansa.
Kuinka se yrittikään, kuinka kiirehtikään, ei onnistunut siltä voittaa kilpailua. Rauhallinen ja kiireetön Siili onnistui täyttämään tynnyrinsä reunoja myöten ennen Kettua.
Suuttuu Kettu-sisarukainen, vihastuu Siilille, mutta tämä sanoo sille harkitusti hiljaisella äänellä:
Näetkös, Kettu-punainen kaunotar, sinä kehuskelit paljon, pilkkasit ja ivailit, mutta et pystynyt voittamaan kilpailua. Minä en kiirehtinyt, tein kaiken järkevästi ja rauhallisesti, täytin tynnyrin reunoja myöten ennen sinua. Turhaan sinä, Kettu, luulit voivasi voittaa kavaluudella ja petoksella.
Jokainen työ pitää aina tehdä rehellisesti ja tunnollisesti, silloin sekä teet työn oikein ja ajoissa että säilytät maineesi.
