Varhain keväällä lensi Kotka taivaalla ja näki korkealta, että matalassa vedessä seisoo jokin mahtava lintu pitkillä jaloillaan.
Hän laskeutui matalikon rannalle, veteen kallistuneelle paksun puun rungolle, ja kysyy:
Kuka sinä olet? Mikä lintu sinä olet? En ole ennen tavannut sinua.
Olen Kurki, vastasi lintu, ― palasin lämpimistä maista kotiseudulleni.
Olet niin kaunis, minun kaltaiseni ― suuri ja hoikka. Ystävystytään. Tuletko ystäväkseni?
Miksi minun pitäisi ystävystyä kanssasi? kysyi Kurki.
Miksi muka? ihmetteli Kotka. Onko sinulla kotiseudulla ystävää?
On! Ystäviäni ovat kurjet.
Ne eivät ole ystäviä, vaan sukulaisia. Onko sinulla muita ystäviä?
Ei ole.
Istu viereeni puun rungolle, riittää seisoskelu vedessä, keskustellaan siitä, mihin ystäviä tarvitaan…
En voi. Me kurjet emme koskaan istu puiden oksilla.
Miksi ette? ihmetteli Kotka.
Näin on tapana ollut jo kauan. Vanhimmat sanovat, että varpaamme eivät siihen sovellu.
Oletko sinä kokeillut?
En, miksi olisin? Jos emme pysty, emme pysty, eikä meidän tarvitsekaan. Me kävelemme vedessä. Entä sinä, Kotka, käveletkö vedessä?
Koskettelen vettä vain lentäessäni sen yllä. Puhutaan ystävistä. Kysyit, mihin ystäviä tarvitaan. No, jotta voi jutella sydämeltään, kertoa tarinoita, joita meille on sattunut. Tai yksinkertaisesti auttaa toisiaan.
No jos niin haluat, niin ystävystytään, suostui Kurki.
Kerro, missä sukulaisesi ovat? Minun heimoni asuu tuolla vuoren takana, ― ja Kotka heilautti siipeään kauas.
Minun heimoni on täällä lähellä, hankkimassa ruokaa, vastasi Kurki.
Tiedätkö, ystävä, ― sanoi Kotka ovelasti, ― olen niin nälkäinen. Ajoin takaa hiirtä, mutta en saanut sitä kiinni. Ja jänis petkutti minut ― syöksyi pesäänsä kuin luoti. Voisitko tarjota minulle saaliistasi?
Miksipä en tarjoaisi? ― Kurki käveli uuden ystävänsä luo ja ojensi pitkästä nokastaan sammakon. ― Ole hyvä.
En ole koskaan syönyt tuollaista. Mutta nälkä ei ole pikkuasia, pitää vähän syödä, muuten voimat eivät riitä palaamaan heimolaisteni luo.
Kotka söi sammakon, sitten toisen, kolmannen!
Kiitos, ystävä. Seuraavalla kerralla tuon sinulle lahjan!
Kotka räpytteli siipiään, nousi nopeasti ylös ja katosi korkealle taivaalle. Kurki taas etsi ruokaa. Hänen piti syödä hyvin ja kerätä voimia. Seuraavana päivänä hänen piti valita itselleen puoliso, ja linnuston perheissä oli sen vuoksi juhla tulossa.
Muutama päivä kului. Kurki näkee, että Kotka lentää hänen luokseen ja kantaa kynsissään jotakin.
Ystävä, ystävä, ― huusi Kotka, ― toin sinulle lahjan!
Hän laskeutui puun rungolle ja heitti jäniksen veteen.
Ruokit minua viime kerralla, nyt on minun vuoroni.
Kiitos, mutta me emme syö jänismyyriä. Ne eivät mahdu kurkkuun. Me syömme pieniä hiiriä.
Kokeile! ― Kotka vaati.
Haluatko minun kuolevan?
No, sinulle ei voi mitään tehdä!
Kotka söi jäniksen. Syötyään hän kysyi:
Mitä kuuluu? Mitä olet puuhannut?
Valitsin itselleni puolison, meillä oli juhla. Nyt rakennamme uutta pesää.
Onnittelut!
Entä sinä, milloin perustat perheen?
Minulla on vielä aikaa. Lennän vapaana vielä vuoden.
Niin Kotka ja Kurki erosivat. Muutaman päivän kuluttua Kotka lensi taas ystävänsä Kurjen luo vierailulle.
Hän näkee, että Kurki seisoo jälleen vedessä ja etsii pitkällä nokallaan jotakin.
Mitä sinä teet? kysyi Kotka.
Keräilen rantakasveja, simpukoita ja rapuja ja laitan ne kannuun, vien pesään. Siellä vaimoni hautoo munia ― tulevaa jälkikasvua.
Tarjoa minulle sitä, mitä syötät vaimollesi, pyysi Kotka.
Lennä tänne, suostui Kurki, tässä on kannu, syö.
Kotka kiersi kannun ympärillä: kaula on pitkä ja kapea, eikä hänen nokkansa ole niin pitkä, joten hän ei saanut ruokaa. Hän kiersi ja kiersi kannua, mutta ruokaa ei saanut.
Pyydä minulle sammakoita. Ne olivat maukkaita, pyysi Kotka.
Ei sammakoita ole, vastasi Kurki, ne ovat kaikki kadonneet.
Kotka loukkaantui Kurjelle:
Et ole minulle ystävä. Ystävälle ei säälitä omaa ruokaansa!
Hän räpytteli siipiään ja lensi pois. Näin päättyi ovelan Kotkan ja Kurjen ystävyys.
