Aamusta alkaen talvikodissa oli levotonta: lumihiutaleet valmistautuivat ilmatanssiin. Sellaisen tanssin jokainen valkoinen kaunotar saattoi esittää vain kerran!
Voi, tämä on niin jännittävää! Miten haluankaan pyörähtää pian tanssiin!
Mitä sitten tapahtuu? – kysyi pienin lumihiutale. – Mitä tapahtuu?
Mitä, mitä tapahtuu... Sinulla on aina niin outoja kysymyksiä! Mitä väliä tällä on! Mene mieluummin opettelemaan tanssia! – vastasivat sisaret tyytymättöminä.
Pieni lumihiutale vain huokaili. Hän kysyi aina paljon kysymyksiä. Mutta mitä hyötyä niistä on, jos vastauksia ei ole? No, parin minuutin kuluttua hän pyörähtää ensimmäiseen tanssiinsa ja saa kaiken selville!
Ja sitten koitti lumihetki! Lumihiutale lähti sisartensa kanssa ulos ja joutui ilmavirran tanssiin.
Pienokaiset, miten kovasti he yrittivätkään! Kuin valkoiset perhoset, joita liekki kiehtoo, lumihiutaleet pyörivät ja pyörivät. Monet laskeutuivat talojen katoille, jotkut puihin, mutta meidän pieni päätti lentää aina maahan asti.
Maa oli niin musta, ilman lunta, vain siellä täällä pilkisti vihreä ruoho, ja lumihiutaleen teki mieli nähdä sitä lähempää. Lumihiutale ei tietenkään tiennyt, että kaduilla hallitsi jo kaunis kevät ja että hän ja sisaret olivat sattumalta vieraita.
Pian oli laskeuduttava. Ketterästi ohittaen vihaisen ohikulkijan pieni lumihiutale päätti istahtaa linnunruokinnan katolle. Hän ei ollut ylpeässä yksinäisyydessään kovin kauan. Vilkas varpunen tuli aamiaiselle ja näki lumihiutaleen.
No mitä me täällä teemme? – kysyi varpunen tyytymättömänä. – Tämähän on minun ruokalani!
No, ensinnäkin hyvää päivää! Ja toiseksi, tämä on kaikkien lintujen ruokinta, eikä ole mitään kieltoa sille, että lumihiutaleet levähtävät siinä! – vieras sanoi tämän kaiken hymyillen. Hän oli perheen pienin, mutta oli lukenut paljon ja tiesi kaiken ruokinnoista ja linnuista.
No, olkoon, – tirskutti varpunen peittäen tyytymättömyytensä ja loukkaantumisensa ja lisäsi välinpitämättömästi: – lepää vain, joka tapauksessa pian nukahdat!
Nukahdan? – kysyi lumihiutale uudelleen. – Mitä sitten tapahtuu?
Ei mitään! Sulat, siinä kaikki! Ikuisesti! – varpunen heilutti siipiään ja lensi pois.
Pienestä lumihiutaleesta tuli niin surullinen, että jos hän olisi vain voinut, hän olisi itkenyt.
Miksi olet surullinen, pieni? – kuului hellä ääni. Se oli kuin hellä sävel, joka tunkeutui jokaiseen soluun.
Tämä oli kevät-neito.
En halua sulaa ikuisesti, – sanoi lumihiutale surullisena.
Mistä sinä puhut, pieni? Kuka on pelotellut sinua? Luulen tietäväni, – sanoi kevät ja kutsui tiukasti varpusen: – Tiitu, tule tänne! Taas vanhoja temppujasi!
Kevään viereen ilmestyi juuri se varpunen, joka oli säikäyttänyt lumihiutaleen. Hänellä oli syyllinen ilme.
Rakas kevät, kyllä te varmaan annatte anteeksi, mutta hän ei vain ymmärtänyt, enkä ehtinyt kertoa. Hän joutui heti paniikkiin, pikku typerys, – visersi varpunen ja kääntyi lumihiutaleen puoleen pyytäen anteeksi. – Anna anteeksi, en todellakaan ajatellut pelottavani sinua!
Mitä minulle sitten tapahtuu?
Saat sen itse pian tietää. Hyppää maahan ja nuku vähän, – hymyili kevät.
Enkö minä katoa ikuisesti? – kysyi lumihiutale pelästyneenä.
Ei, älä pelkää, kaikki on hyvin. Olen lähellä ja laulan kehtolaulun, jotta nukahdat ja saat voimia.
Kevään lumoava laulu kuului kaikkialla. Se kietoi kuin sumu, ja pieni lumihiutale, kuten satojen sisartensa, unohti kaikki huolensa ja nukahti makeasti.
Parin päivän kuluttua pieni sininen kukka avasi silmänsä. Sen ympärillä heräilivät kaikkialla muutkin pienet kukat. Aurinko suuteli niitä suoraan päälaelle ja lämmitti huolellisesti: antakoon pienokaiset kerätä voimia!
Kukka hymyili:
Nyt en varmasti sula! Kiitos sinulle, kevät!
