Eräässä ihanassa metsässä asui kaksi pientä hiiriystävystä. Toista kutsuttiin Valkoksi, koska sen korvat olivat valkoiset, ja toista Ruusuksi, koska sen korvat olivat vaaleanpunaiset. Ne olivat hyvin söpöjä, pörröisiä ja vikkeliä. Hiirten silmät olivat kuin kaksi pientä mustaa lankaa, kimaltelevat ja ilkikuriset, ja hännät olivat pienet ja hyvin siistit.
Mutta ystävysten luonteet olivat täysin erilaiset. Valko puuhasteli koko päivän, ei istunut hetkeäkään toimettomana:
Miksi et voi pysyä paikallasi? Voiko koko päivän työskennellä ja juosta sinne tänne?
Naurahti Ruusu ystävälleen.
Etkö sinä itse haluaisi tehdä jotain hyödyllistä?
Vastasi hiiri.
Valko tiesi, että talvi tulisi ja ruoan löytäminen ulkoa olisi lähes mahdotonta. Juuri siksi se keräsi itselleen varastoja. Se keräsi pähkinöitä, sieniä ja marjoja. Maahan se kaivoi kolon, lämmitti sen kuivilla oksilla ja lehdillä, pehmusteli pehmeällä sammaleella.
Suojaisessa kolossa oli pieni varasto, johon Valko kokosi kaikki talvivarastot, kun ikävä kylmä tuuli alkaisi puhaltaa, kun lumi peittäisi kaiken ympärillä, eikä voisi löytää edes leivänmurua, kypsää marjaa tai siementä. Mutta hiirellä olisi kaikki – sekä ruokaa että lämmin viihtyisä kolo. Sellainen viisas pieni harmaa Valko.
Voi sinua, Valko! Aivan kuin olisit lähdössä nälänhätään! Miten sinä syöt kaiken tuon? Olet niin pieni! Vai oletko vain ahne etkä halua, että muutkin keräisivät itselleen niin paljon ruokaa?
Jatkoi Ruusu pilkkaansa.
Edessä on kylmä talvi ja kovat pakkaset, ja meidän täytyy olla valmiita!
Vastasi ahkera Valko ja jatkoi työtään.
Ruusu vain nauroi. Hän oli aivan erilainen. Hän juoksi toki myös hyvin nopeasti, yhtä vikkelä ja levoton. Mutta sen sijaan, että olisi kerännyt ruokaa talveksi, Ruusu juoksi kukasta kukkaan, lauloi iloisia tarttuvia lauluja, tanssi, ja joskus ei tehnyt mitään, vain haaveili ja tuijotti pilviä, jotka liitivät metsän yli kuin vesiputous. Ruusun toinen lempiharrastus oli jutella lintujen kanssa.
Se makasi niityllä ja sanoi:
Oletteko nähneet, ystävät, kuinka Valko touhuaa? Ei hetkeäkään rauhaa, koko ajan kävelee, kerää ruokaa, lämmittää koloaan oksilla, aivan kuin ei olisi muita mielenkiintoisia asioita!
Mutta sinä, Ruusu, mikset kerää talvivarastoja?
Ihmettelivät linnut.
En tarvitse paljon! Kun talvi tulee, juoksen metsään, poimin nopeasti marjan ja syön sen, minulle riittää.
Vastasi hiiri varmasti.
Niin kuuma kesä kului, ja syksy tuli sateisena ja kylmänä. Lehdet alkoivat pudota puista, marjat putosivat ja kuivuivat. Yhä vaikeammaksi Ruusun kävi löytää ruokaa, eikä yöpymispaikkaa ollut sopivaa, kaikki ympärillä oli märkää ja kylmää.
Pian tuli ankara talvi, kylmä, myrskyinen, luminen ja hyvin pelottava sellaisille kodittomille eläimille. Koko päivät nyt Ruusu istui kylmässä lämmittämättömässä kolossa, vapisi kylmästä ja näki nälkää, se ei edes kuvitellut, kuinka selviytyisi lämpimiin kevätpäiviin.
Mitä teen? Miten selviän? Mistä saan ruokaa, kuinka en jäädy kuoliaaksi tässä kylmässä kolossa?
Itki Ruusu.
Ja yhtäkkiä hiiri muisti ystävänsä Valkon, joka oli kerännyt ruokaa koko talveksi ja lämmittänyt kolonsa kuivilla oksilla ja lehdillä. Ja Ruusu päätti kokeilla onneaan ja pyytää turvaa talveksi. Vaikka ei uskonut, että Valko päästäisi hänet kotiinsa.
Ruusu juoksi lumisia polkuja pitkin valtavien puiden läpi, ja vihdoin pääsi Valkon koloon.
Ystäväni, rakas Valkoni, päästä minut luoksesi, ole hyvä!
Anoi Ruusu.
Voi voi! Miksi olet noin kurjassa kunnossa?
Kysyi Valko.
Puhuit totta minulle kesällä, mutta en kuunnellut sinua. Minulla ei ole ruokaa eikä lämmintä kotia. Minulla ei ole mitään syötävää, metsässä ei ole marjaa, leivänpalasta, siementä eikä sientä. Enkä lämmittänyt koloani, siellä on kauhean kylmä.
Tietysti Valko päästi ystävänsä sisään, juotti hänet kuumalla yrttiteellä, ruokki siemenillä ja herkullisilla marjoilla, peitti lämpimällä villahuivilla. Ja aamulla Valko kutsui Ruusun asumaan koloonsa.
Niin ystävykset asuivat yhdessä kevääseen asti. Mutta Ruusu ymmärsi siitä lähtien, että täytyy tehdä työtä, ja seuraavana vuonna kerätä ruokavarastot ja valmistaa asuntonsa kylmää talvea varten. Niin hän ymmärsi, että ilman työtä ei ole hyvää elämää.
