Eräässä valtavassa tiheässä metsässä, suuressa vanhassa mäntyrunkotalossa, asui harmaa susi Matti Harmaakyljys. Häntä kutsuttiin niin, koska hänen toinen kylkensä oli harmaa. Hän oli metsän tärkein eläin, ja kaikki metsän asukkaat kunnioittivat häntä ja kuuntelivat hänen neuvojaan.
Kun metsässä sattui jotain ongelmia, Matti Harmaakyljys löysi aina oikean ratkaisun, joten monet tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Välillä hyppäsi paikalle Orava-äiti valittamaan tuhmaluonteisesta pojastaan, välillä Käärmenainen ryömi kertomaan, että naapuri kiusaa häntä.
Tai sitten puhelin soi:
Matti Harmaakyljys, tarvitsen neuvosi! Haluan rakentaa uuden talon, osaatko sanoa, mistä saisin hyviä oksia?
Huusi Villisika langan toisessa päässä.
Eikä Harmaakyljykselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ohjata Oravan poika oikealle tielle, käydä pitkiä keskusteluja Käärmenaisen naapurin kanssa ja soitella kaikkiin liikkeisiin, joista voisi ostaa kestäviä oksia Villisian taloon.
Mutta eräänä kauniina aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut lauloivat iloisesti, Sutta valtasi sellainen ikävä, että hän sulki puhelimen, lukitsi talon ovet huolellisesti, otti vanhan vaelluspiippunsa ja sytytti sen. Ja hän alkoi muistella nuoruusvuosiaan, jolloin hän oli terve, vahva ja nuori.
Harmaakyljyksellä oli sydänystävä – Susi Ruskeakyljys. He olivat asuneet samassa metsässä lapsuudesta asti ja olivat erottamattomat ystävät. Heille oli tapahtunut monia mielenkiintoisia tarinoita, missä he vain eivät olleet käyneet ja mitä he eivät olleet nähneet.
Ja kuinka monta hauskaa tapausta heille oli sattunut – kaikkia ei voi edes kertoa. Istuu Susi Harmaakyljys, polttaa piippuaan ja muistelee yhtä näistä hauskoista tarinoista. Toisille hauskaa, toisille surullista.
Molemmat ystävät päättivät varastaa pähkinöitä Oravan kolosta. Ruskeakyljys kiipesi puuhun, nousi aivan latvaan, täytti taskut pähkinöillä, mutta ei päässyt alas. Hän istui puussa koko yön, ja Harmaakyljys istui puun alla eikä uskaltanut kertoa äidille, koska he olisivat molemmat saaneet kunnon kurituksen. Heidän äitinsä olivat ankaria susinarttuja.
Heitä auttoi silloin Majava – vanha palomies. Hän repi paitansa ja hajotti housunsa, kun hän haki Ruskeakyljyksen alas puusta. Kiitollisuuden merkiksi ystävät päättivät auttaa Majavaa istuttamaan puutarhan. He tulivat aamulla, kaivoivat penkkirivit, kun palomies meni hakemaan siemeniä. He näkivät penkillä puutarhan reunalla juuraksia.
No, vanha palomies on varmaan unohtanut nämä siemenet! Me teemme hänelle hyvän teon – istutamme ne kaikkialle puutarhan ympärille, antaa niiden kasvaa ja tuottaa satoa.
Ruskeakyljys ja Harmaakyljys päättivät auttaa Majavaa.
Puolen kuukauden kuluttua palomies juoksi heidän luokseen ja huusi:
Minä pelastin teidät puusta, pelastin henkenne, ja te istutitte puutarhani täyteen rikkaruohoja, sellaisia, että niitä ei saa pois millään kuokalla eikä millään kirveellä! Nyt siellä ei kasva enää mitään muuta kuin tätä tarpeetonta ruohoa! Turhaan vain raadoin ja istuttelin vihanneksia, kaikki hukkaan teidän "avustanne"!
Ja vielä yksi hauska tapaus oli, kun erottamattomat ystävät Harmaakyljys ja Ruskeakyljys vartioivat metsää hakkuilta. Heitä puolustajia oli rajalla useita joukkueita. Ja siellä Harmaakyljys oli kokkina. Kerran hän keitti täyden kattilan puuroa ja laittoi sokerin sijaan sinne suolaa, eikä vain ripauksen, vaan viisi täyttä mitallista. Sekoitti.
Ja kaikki söivät hiljaa ja teeskentelivät, että oli hyvää. Ja kaikki siksi, että Ruskeakyljys – sydänystävä, käski kaikkien olla hiljaa ja kehua puuroa, jotta Harmaakyljystä ei rangaistaisi eikä pantaisi häntä "putkaan".
Niin haaveisiin vaipui Matti Harmaakyljys nojatuolissaan, että kopitus oveen säikäytti hänet.
No niin, nyt se alkaa! Kuka taas on tullut luokseni neuvoa kysymään!
Harmaakyljys avasi oven ja näki kynnyksellä – ette ikinä arvaa ketä – Matti Ruskeakyljyksen! Hänkin oli kaivannut ystäväänsä hirveästi ja päättänyt käydä hänen luonaan.
