Oli kerran kahvikuppi. Se eli pitkään, teki kunnollista työtä, kaatoi maitoa ja lämmitti teetä. Mutta jostain syystä siitä tuli surullinen. Se ei kilise kuin muut kupit, kun ne istuvat rivissä astiatelineellä. Eikä se loista puhtautta, vaikka kuinka pesisi sitä.
Niin kuppi päätti hiljaa lähteä kotoa. Se halusi nähdä maailmaa, josta oli kuullut niin paljon kahvihetkissä. Eniten se halusi kuitenkin löytää ystävän.
Pitkään se harhaili tuntemattomia polkuja, näki paljon ja selvisi ihmeen kaupalla ehjänä. Ystävää se ei kuitenkaan löytänyt. Eräänä päivänä se istui puron rannalla ja oli surullinen, ja tuntui, että joku itkee.
Kuppi kurkisti ja näki pienen, likaisen porsaan. Se nyyhkytti hiljaa eikä huomannut ympärillään mitään. Silloin kuppi lähetti sille auringonsäteen. Se juoksi iloisesti porsaan selkää pitkin, katsoi itkuisiin silmiin ja kuivasi kaikki kyyneleet.
Pikkuporsas kiljaisi ilosta niin kovaa, että kuppi melkein säikähti ja halkesi. Sitten kuppi täyttyi lähdevedellä ja ehdotti porsaalle peseytymistä. Aurinko lämmitti veden, ja porsas roiskutteli iloisesti kupissa kuin kylpyammeessa. Ja se oli hellän vaaleanpunainen.
Metsän eläimet kokoontuivat. Kaikki iloitsivat. Mutta sitten lensi harakka ja kertoi, että metsässä juoksee porsaan emo etsimässä rakasta poikaansa. Silloin eläimet punoivat vahvan köyden heinästä ja sitoivat sen kupin kahvaan.
Porsas kiipesi kuppiin, ja linnut lensivät ylös pitäen nokissaan köyden vapaata päätä. Ne nostivat kupin ilmaan ja lensivät niin korkealle, että porsaan henki salpautui. Mutta niin he pääsivät nopeasti Possun kotiin.
Kaikki olivat iloisia: emo löysi poikansa, kuppi löysi ystäviä. Pieni Possu oli iloinen kaikkien puolesta.
Ja tähän satu päättyy. Onko sinulla omaa rakasta kuppia? Etkö halua kertoa sille salaisuuksiasi?
