Eräässä kuningaskunnassa asui prinsessa. Aivan tavallinen tyttö, vain vähän tottelematon – kuten kaikki hänen ikäisensä lapset.
Ja sillä on valtavat hampaat, ja se sylkee tulta pelkällä hengityksellään! Kuka sen luo joutuu – se on varma kuolema!
Näin sanoi aina Liisan äiti, kuningatar.
Ja lohikäärmeen luo joutuvat ne prinsessat, jotka eivät pese hampaitaan aamuisin eivätkä syö keittoaan loppuun.
Lisäsi isä, kuningas.
Aluksi Liisa todella pelkäsi lohikäärmettä, joka asui "tuolla tornissa pohjoisessa". Mutta vuodet kuluivat, tyttö kasvoi, ja pelko alkoi vähitellen väistyä uteliaisuuden tieltä. Ja sitten hän vielä veikkasi salaa vartijoiden lasten kanssa: uskaltaisiko hän mennä lohikäärmeen luo? Vai oliko hän pelkuri?
Mutta hänhän oli prinsessa! Aito prinsessa! Hänen nimensä oli jo kirjoitettu sukupuuhun. Siksi pelkääminen ja peräytyminen eivät kuuluneet hänen luonteeseensa.
Odotettuaan, että äiti ja isä lähtivät johonkin uskomattoman tylsään kokoukseensa, Liisa nappasi keittiöstä pari omenaa ja lähti matkaan. Hän käveli pitkään, ja vaikka matka todellisuudessa oli lyhyt, metsän läpi kulkeminen kauniissa kengissä osoittautui haastavaksi tehtäväksi.
Mutta hänhän oli prinsessa! Ja siksi jo parin tunnin kuluttua hän seisoi tummanpunaisesta tiilestä tehdyn tornin edessä. Hän katseli ympärilleen – eikä lohikäärmettä näkynyt missään. Hän oli jo aikeissa pölähtää, että nämähän olivat pelkkiä satuja, mutta silloin korkean ikkunan takana välähti valo.
KUKA ON TULLUT LUOKSENI?
Kuului jylisevä ääni. Hetkessä Liisa unohti asemansa. Hän kyyristyi ja alkoi vapista.
M-m-m-minä.
Hän vastasi vapisevalla äänellä.
JA MITÄ SINÄ HAL... Köh-köh... JA MITÄ... Köh-köh... JA MITÄ SINÄ HALUAT... Atsiuh!
Ja yllättäen tornista putosi pieni lohikäärme, jolla oli vihreät siivet.
Ensin Liisa jähmettyi hämmästyksestä, mutta sitten hän purskahti nauruun.
Miksi sinä naurot?
Lohikäärme sanoi loukkaantuneena.
Sinähän olet vielä ihan pieni!
Tyttö selitti naurun kyyneleiden läpi.
Ja minua peloteltiin, että jos en pese hampaitani, minut syödään.
No, syödä minä ehkä voisinkin, hmm. Varsinkin jos et kuuntele äitiäsi. Hän puhuu totta, hän haluaa sinulle hyvää.
Tiedän, tiedän. Mutta se keitto on niin pahaa... No, mutta ei se mitään. Kerro mieluummin itsestäsi.
Ja prinsessa ei huomannutkaan, kuinka koko päivä kului – niin innostuneita he olivat. Vasta kun auringonlasku värjäsi taivaan purppuranpunaiseksi, hän tajusi – oli aika lähteä, muuten häntä alettaisiin etsiä.
Minun kai pitää lähteä nyt.
Tyttö heilutti kättään.
Ai... No, sinä voisit... Tulla uudelleen. On niin tylsää istua täällä yksin.
Lohikäärme myönsi.
Liisa nyökkäsi ja hymyili lähtiessään. Nyt hän tiesi, että hänelle oli syntynyt uusi ystävä.
