Päivät kuluivat toisensa jälkeen, eläimet elivät entistä elämäänsä huomaamatta mitään muutoksia sen jälkeen, kun heidän metsäänsä olivat vierailleet varikset-kansanedustajat. Mutta eräänä yönä metsässä puhkesi rajuilma. Taivaalla välkkyi salamoita, satoi kaatamalla. Raivokkaat vesivirrat vyöryivät metsään tuhoamalla kaiken tieltään. Ne repivät puita juurineen, huuhtoivat rotkojen reunoja, katkaisivat pensaita. Aamulla salamat lakkasivat välkkymästä. Myrsky oli ohi.
Aurinko vapautui märkien pilvien syleilystä, ja valon virrat tulvivat vedellä huuhdottuun metsään. Myrskyn repimillä oksilla kimalsivat kastepisarat, tuulen maahan painamat ruohot kohosivat. Yksinäinen sadepisara vieri alas kuivuneen ohuen oksan mustaa kuorta pitkin ja pysähtyi sen latvaan, valmiina putoamaan alas millä hetkellä hyvänsä. Pisara loisti ja välkkyi kaikissa sateenkaaren väreissä.
Pienet eläimet alkoivat varovasti tulla ulos kodeistaan ja katselivat kauhuissaan silmiensä eteen avautuvaa tuhon maisemaa. Tämä sai heidät päättämään kokoontua jälleen niitylle keskustelemaan polttavasta kysymyksestä kaatopaikasta ja myrskyn seurausten korjaamisesta.
Synkät ja järkyttyneet metsän asukkaat lähtivät hitaasti kohti niityn reunaa kokoukseen. Ja mitä he siellä näkivätkään? Tuulen levittämä ja sateen huuhtoma roska oli levinnyt yhä kauemmas ja vei kaksinkertaisen alan verrattuna aiempaan. Paniikki valtasi eläimet, mutta Susi, lauman rohkea ja nopea johtaja, ehdotti, että he ryhtyisivät itse aktiivisesti siivoamaan, luottamatta ulkopuoliseen apuun.
Sillä hetkellä roskaläjän alta kuului katkonaista puhkumista ja rahinaa, kaikki hiljenivät. Ja parin sekunnin kuluttua kasattujen oksien ja kuivien lehtien läjästä ryömi esiin koko likaantunut ja väsynyt Siili-ukki. Eläimet hämmästyivät, ja Kettu ryntäsi ravistamaan hänen piikkeihinsä tarttunutta pientä kuivaa risua, käpyjä ja kaikkea muuta roskaa, joka oli tarttunut piikkeihin Siilin kiivettäessä ulos läjästä.
Siili-ukki näytti mietteliäältä ja hämmentyneeltä.
Hän kertoi metsän asukkaille:
Syvällä roskan alla makaa jotain suurta ja kimaltelevaa, painavaa ja käsittämätöntä. Auttakaa minua saamaan se esiin!
Pienet eläimet kiinnostuivat, mitä se mahtoi olla?! Siilin avuksi tulivat Villisiat. Ne selvittivät tehtävän kuonoillaan ja torahammaillaan vaivattomasti. Ei kulunut paria minuuttia, kun ne kaivoi roskaläjän alta esiin muinaisen valtavan peilin kunnollisessa tammikehyksessä, veistettyjen sorvattujen jalkojen päällä. Eläimet huoahtivat! Mikä ihme! Mikä löytö!
Peili oli todella likainen, mutta Pesukarhut tarjoutuivat puhdistamaan ja pesemään sen. Huolellisesti pestyään ja kuivattuaan peilin Pesukarhut ojensivat sen viisaalle Siilille. Ja sitten peili alkoi kimalella ja loistaa puhtaudella ja raikkaalla, ilman pienintäkään tahraa tai pilkkua se ilmestyi joukon silmien eteen.
Nähtyään sellaisen kauneuden kokoukseen kokoontunut metsän väki päätti yksimielisesti pystyttää peilin yhdelle kannosta keskelle niittyä. Jotta jokainen ohikulkija voisi nähdä peilin ja ihailla sen kauneutta. Sanottu – tehty!
Päivä kallistui iltaan, ilta lähestyi. Eläimet päättivät lähteä koteihinsa, mutta yhtäkkiä korkeimman puun tiheistä oksista kuului: "Huu-u, huu-u!". Tämä oli vanha ja viisas Pöllö heräämässä. Se huusi vielä kerran pitkään: "Huu-u, huu-u!", ja heittäen tarkkaavaisen katseensa valtavilla, kuin lautaset suurilla silmillään alas, huomasi sekä eläinjoukon että niityn keskellä kannolla olevan peilin.
Räpyttäen siipiään Pöllö teki kierroksen niityn yllä ja laskeutui kannulle, jossa peili seisoi. Silmäiltyään kaikkia kokoontunutta tarkalla ja merkityksellisellä katseella se nosti oikean siipensä ylös kiinnittäen itseensä erityistä huomiota.
Pöllö-Isopää piti puheen:
Neljä vuotta sitten, vaalikampanjan aattona, tämä peili näytteli ratkaisevaa roolia metsän parlamenttivaaleissa. Se voi erehtymättä näyttää, kenelle käy tuuri. Ja sitä varten täytyy katsoa siihen ja lausua puheita, jotka liittyvät äänestäjille otettuihin velvoitteisiin.
Ja mitä sitten alkoi! Jokainen kokoontuneiden joukosta tunsi yhtäkkiä olevansa erityinen, arvokas ehdokas kansanedustajaksi. Peilin edessä lupausten antamista varten muodostui valtava jono.
Ensimmäisenä astui esiin Susi. Tuntien lauman tuen takanaan se ojensi hartiat, pudotti eläimellisen irvistyksen naamaltaan ja sanoi mahdollisimman kohteliaasti:
Hyvät herrat, pidän itseäni näiden vaalien arvokkaimpana ehdokkaana. Pystyn ratkaisemaan kaikki metsän asukkaiden ajankohtaiset kysymykset ja ongelmat, olen vahvin ja mahtavin, luottakaa minuun ja elätte kauniisti.
Mutta peilistä yhtäkkiä katsoi häntä... Karhu.
Seuraavaksi tuli Kettu. Se katsoi itseään peiliin, pörhisteli häntäänsä, kohotti korviaan, hymyili makeasti ja alkoi puhua, ikään kuin laulaen:
Jos valitsette minut, järjestän tänne kanalaa. Kanat haravoivat roskaläjän ja alkavat munia meille kultamunia. Ja jokainen teistä alkaa elää sekä runsaammin että rikkaammin. Teen kaiken mahdollisen varmistaakseni teille kaikille huolettoman elämän ja vanhuuden. Jotta elämänne loppupuolella kukaan teistä ei tarvitsisi mitään. Te vain äänestäkää minua, ja elämänne muuttuu paremmaksi!
Kettu katsoi vielä kerran peiliin ja perääntyi siitä kauhuissaan, sillä näki siinä ei omaa heijastustaan, vaan taas... Karhun heijastuksen.
Sillä välin häntä jo syrjäytti seuraava puhuja, ja se oli Riikinkukko. Se avasi epätavallisen kauniin häntänsä, kohotti siroa päätään ylös, työnsi rintansa eteenpäin. Ja ennen kuin aloitti puheensa, se vielä useita minuutteja ihaili omaa heijastustaan muinaisessa peilissä.
Ystävät, kauneus, kuten te kaikki tiedätte, on pelottava voima, kauneus pelastaa maailman! Lupaan teille siivota metsän, tehdä kaiken kauniiksi, kirkkaaksi. Yhdessä varustamme viihtyisiä lepopaikkoja lapsille ja aikuisille, ripustamme lyhtyjä metsään valaistaksemme vaikeapääsyisiä paikkoja. Kaiken pitää olla kaunista ja värikästä, mitä meiltä puuttuu jokapäiväisessä elämässä. Äänestäkää minua, ja teillä on onnea ja siunausta.
Hän aloitti.
Riikinkukko katsoi taas peiliin ja... kauhistus! Siellä näkyi Karhun heijastus...
Iltahämärä laskeutui. Hämärä metsän syvyyksistä tunkeutui niitylle, jossa kokous pidettiin. Eläimet olivat hieman väsyneitä näistä väittelyistä. He eivät enää tienneet, mitä ehdokkaista uskoa ja mitä ei. Mutta jokainen esiintyjistä oli täysin varma, että juuri hän oli tehnyt arvokkaan vaikutuksen äänestäjiin.
Omiin ajatuksiinsa uppoutuneena kumpikaan osapuoli ei edes huomannut, kuinka ohdakepensaasta ilmestyi varjo, ja joku alkoi hitaasti, raskaalla mutta varmalla askeleella edetä kohti niittyä. Oksan rätinä herätti kaikki eläimet horroksesta, hiljaisuudessa erityisen kovaa kuului katkennut oksa. Kääntyessään melun suuntaan he näkivät heitä lähestyvän Ruskean Karhun.
No mitä? Oletteko puhuneet tarpeeksenne?
Se murahti tyytymättömänä.
Oletteko ihailleet itseänne peilissä? Ha-ha-ha! Ja te, tyhmä eläinlauma, kuuntelitte tätä kaikkea, nyökyttelitte, nyökyttelitte. Ja...? Joten, te kaikki saitte täällä hetken kuuluisuutta ja riittää! Peilin minä otan, ei teidän tarvitse täällä enää hölynpölyä harrastaa. Te näitte kaikki, kuka siinä jatkuvasti heijastui? Ja se tarkoittaa, että voima ja valta ovat minun tassuissani lopullisesti ja peruuttamattomasti! Muistakaa, vain minä, Ruskea Karhu, olen kirkkain ja arvokkahin vallan edustaja.
Mykkä kohtaus ei kestänyt kauan. Eläimet ymmärsivät, että tämä päätös ei ollut keskustelun alainen, ja hajaantuivat rauhallisesti koteihinsa. Ja siivoamaton roskaläjä makaa yhä metsäniityllä ja vain kasvaa kooltaan.
