Eräässä kauniissa pohjoisessa kaupungissa asui Vaahtera.
Hän ei enää muistanut, miten tänne oli päätynyt. Yleensä sanotaan sellaisista, että missä syntyi, siellä hyödyksi.
Vaahtera seisoi leveästi levittäen oksiaan ja tarkkaili elämää ympärillään. Välillä varpuset suojautuivat hänen latvuksessaan sateelta ja tuulelta, välillä koulusta palanneet pojat ja tytöt pysähtyivät juttelemaan hänen luokseen.
Rakastuneet parit pitivät kesällä mieluusti unelmoimista hänen varjonsa alla.
Näin Vaahtera eli. Aikaa kului, enemmän tai vähemmän, kunnes hänen vieressään olevaan taloon muutti harmaatukkaiset silmät omaava vanhus. Vaahtera näki hänet usein. Vanhuuksella oli surulliset silmät ja hyvä sydän.
Eräänä päivänä vanhus pysähtyi Vaahteran luo. Vaahtera kahisi lehdillään:
Vanhus, tunnen sinut jo kauan. Sinä olet yksin ja minäkin olen yksin. Voisimme yhdessä surra.
Miksi surra? Voisimme iloita jokaisesta päivästä. Katso, kuinka paljon ihmeitä ympärillämme!
Ja totta kai. Vaahtera alkoi huomata, kuinka Aurinko paistoi erityisen kirkkaasti, rakkaudella. Ihmiset tulivat puun oksien alle jakamaan hyviä aikomuksia ja vilpittömiä tunteita.
Eräänä kultaisena syksynä pieni tyttö, ensimmäisen luokan oppilas, tuli Vaahteran luo. Innostuneena hän keräsi kauniiksi kimpuksi sen monivärisiä lehtiä, silitti sitä rakkaudella ja juoksi pois.
"Isoisä, katso! Nämä ovat minun ystäväni! Ne ovat oikeat, kauniit!" tyttö huusi isoisälle suoraan ovella. Isoisän edessä levittäytyi poikkeuksellisen kauniit lehdet.
"Hyvä Vaahtera. Kuinka paljon hyvää siitä tulee," isoisä ajatteli.
Seuraavana päivänä Vaahtera kaadettiin. Ja isoisän sieluun syntyi tyhjyys. Varpuset eivät enää laulanneet yhtä kirkkaasti, ja Aurinko lakkasi lämmittämästä.
Tuli talvi, kylmä, pakkanen, uudenvuoden ilotulituksella.
Isoisä eli sen läpi avoimella sydämellä ja hiljaisella surulla.
Talvi meni, ja sen tilalle tuli ruusuinen kevät.
Toukokuun aurinko lämmitti hellästi ympärillä olevaa elämää. Kaikkialla heräsi lämpö.
Eräänä päivänä isoisän avoimista ovista juoksi sisään pieni tytär: "Isoisä, vaahteran kannosta on kasvanut pieniä oksia lehdillä. Ihme! Todellinen ihme!".
Isoisä nauroi, ja maailma vastasi hänelle hyvillä nauruilla. Taas oli aika iloita jokaisesta päivästä.
