Dina isoäidin luona
Tonja ja Tonni ojentavat kätensä ja huutavat yhteen ääneen:
Dina, auta! Dina, pelasta!
Poika ja tyttö seisovat suossa, räme on jo vetänyt heidät polviin asti, ja nyt he ovat jo vyötärötasolla tummassa, paksussa mudassa. Hetken kuluttua näkyvät enää heidän kasvonsa, jotka on käännetty harmaaseen taivaaseen. He eivät enää voi huutaa, he vain liikuttavat huuliaan äänettömästi. Silti heidän huutonsa kaikuu Dinan päässä. Räme nielaisee lapset, kaksi suurta kuplaa ilmestyy ja puhkeaa, ja jäljelle jää tasainen pinta, ikään kuin mitään ei olisi ollut!
Dina heräsi kauhuun. Ikkunan raosta puhaltaa tuulenhenkäys ja liikuttaa hieman verhoa, ikkunan takana paistaa täysi kuu. Kaikki on hiljaista. Mutta Dinaa pelottaa, sillä Tonja ja Tonni näkyvät hänen unissaan melkein joka yö! Välillä heidät vie hirmumyrsky, välillä jokisyvyys imee heidät, välillä tsunami vyöryy heidän ylitseen, ja tänä yönä unessa oli suo... Dina pelkää mennä nukkumaan, ja hän on laihtunut jatkuvan unenpuutteen vuoksi.
Äiti ja isä ovat huolissaan tyttärestään. Äiti päätti viedä tytön lääkärin vastaanotolle, mutta Dina pyysi päästä mummolaan. Siellä hän varmasti paranee, ja kaikki on hyvin!
Dina ei ollut kertonut vanhemmilleen matkastaan taikametsään, mutta mummo tiesi kaiken, ja Dina toivoi, että mummo voisi auttaa häntä.
Aamiaisen jälkeen alettiin valmistautua matkalle. Dina otti mukaansa samat tavarat, jotka hänellä oli ollut mukanaan, kun hän etsi taikametsästä lääkettä äidilleen: keltaisen huppuneuleen, reppun, jonka isoisä oli punonut kevätpäiväntasauksena leikatusta pajunvitsasta, pussillisen maata mustaherukkapensaan alta, valkoisen liinan, pienellä hevosenkengällä koristellun rannekorun, jonka poni Buyan oli lahjoittanut hänelle, sekä äidin lääkepullon.
Isä ajoi auton ulos autotallista, tavarat pantiin takakonttiin, ja niin lähdettiin mummon luo naapurikylään.
Mummo odotti jo tyttärensä perhettä vierailulle. Dina halasi mummoa ja juoksi heti Buyanin luo. Poni tervehti tyttöä iloisella hirnahduksella. Dinalla oli tietenkin taskussaan muutama palanen sokeria, sillä Buyan oli makeannälkäinen. Tyttö ojensi hänelle kämmenellään sokeria, halasi sitten hänen kaulaansa ja silitti häntä. Tallin hyllyllä oli harja, Dina otti sen ja alkoi harjata Buyanin harjaa. Silloin mummo tuli paikalle ja sanoi:
Dina, tule juomaan teetä. Sitten vanhemmat lähtevät kotiin, ja voit taas käydä Buyanin luona.
Dina suuteli ponia otsaan ja lähti mummon mukaan.
Vanhemmat lepäsivät matkan jälkeen tuoksuvan samovaarin ääressä, mummon tuoreiden juustopiirakoiden ja tuoksuvan teen parissa, ja sitten he lähtivät.
Dina, kerro, mitä on tapahtunut? Olet niin surullinen ja kalpea. Miksi kieltäydyit menemästä lääkäriin?
Mummo, en minä ole sairas. Joka yö minulle näkyy unta Tonjasta ja Tonnista, he kuolevat, ja ennen sitä he pyytävät minua auttamaan heitä. Muistatko, nämä ovat taikametsän lapsia. Pelkään jo nukkumaan menoa. Haluaisin auttaa heitä, mutta en vain tiedä miten, sanoi tyttö surullisena.
Mummo halasi tyttärentytärtään ja sanoi:
Nyt menemme ystäväni luo, hänen nimensä on Anna-Maria-Ruusa. Puhuttele häntä juuri niin, hän pitää siitä, kun häntä kutsutaan koko nimellä. Älä vain sano hänelle ”täti” tai ”mummo”, vaan pelkästään nimellä. Hän kertoi minulle, miten äitisi voidaan pelastaa. Hänen isoisänsä oli lapsena myös taikametsässä ja pääsi sieltä takaisin.
Oliko hänenkin äitinsä sairas?
Ei, hän joutui sinne vahingossa, eksyi metsässä sienestäessään.
Anna-Maria-Ruusa ilahtui vierailijoista suuresti. Dinan tavattuaan he menivät juomaan kaakaota viihtyisään keittiöön. Siellä Dina kertoi kaiken: sekä taikametsästä että Tonjasta ja Tonnista.
Minulla on vanha kirja, sain sen isoisältäni perinnöksi. Hän sanoi, että siinä on kaikki, mitä vaikeassa tilanteessa voi tarvita, sanoi Anna-Maria-Ruusa mietteliäänä, mutta en pysty avaamaan sitä, se on lukittu kolmella hopeisella napilla. Ehkä se nyt aukeaa.
Hän toi makuuhuoneesta ison ja raskaan kirjan. Kirjan kulmat oli koristeltu koristeellisilla hopeisilla kiinnikkeillä. Kirja oli lukittu kolmella neliönmuotoisella napilla, kuten kaftaanissa.
Anna-Maria-Ruusa ei ehtinyt laskea kirjaa pöydälle, kun se aukesi kahinalla. Ikään kuin näkymätön käsi olisi kääntänyt muutaman sivun, ja sivulle alkoi ilmestyä rivejä tasaisella kalligrafisella käsialalla:
”Taikametsä on olemassa.
Sinne voi joutua lapsi.
Sieltä voi päästä ulos vain ennen auringonlaskua.
Jos et pääse ulos ennen auringonlaskua, muutut nukeksi.
Jos noita haluaa, hän voi muuttaa nuken eläväksi ihmiseksi päivällä.
Ja jos joku haluaa auttaa nukkeja pääsemään ulos metsästä, lumous haihtuu.
Jos et pääse metsästä kahdessa vuodessa, jäät nukeksi IKUISESTI!”
Dina, voit palata taikametsään ja auttaa lapsia, sanoi Anna-Maria-Ruusa varmasti. Olet ainoa lapsi täällä, ja kirja aukesi juuri sinulle!
Kirjan sivu kääntyi kahisten, ja kaikki lukivat uudet rivit:
”Dina, mene ulos. Se, joka ensimmäisenä tulee luoksesi, on avustajasi. Ota mukaasi kaikki, mitä sinulla oli viime kerralla, ja huomenna aamunkoitteessa mene Mädäntyneeseen rotkoon.”
Kirja sulkeutui ja lukittui kolmella hopeisella napilla. Kaikki katsahtivat toisiinsa, ja Dinan selkää pitkin kulki kylmä väristys. Mummo halasi tyttärentytärtään ja sanoi:
Älä pelkää, Dina! Vaikka olet pieni, olet hyvin rohkea. Autoit äitiäsi, joten voit auttaa myös lapsia. Minä ja Anna-Maria-Ruusa odotamme sinua!
Kyllä, kulta, lisäsi Anna-Maria-Ruusa, muuta ulospääsyä ei ole. Nämä unet vaivaavat sinua vain yhä enemmän. Taikametsän noita ei ole ilkeä, hän ei estä sinua, kirjassa ei sanota siitä mitään. Ja muista, jos joku odottaa sinua, kaikki onnistuu!
Dinalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ja odottaa avustajaa. Tyttö päätti mennä yksin. Mummot ryhtyivät leipomaan rabarberipiirakoita, sillä ensimmäisellä matkalla taikametsään ne olivat olleet repussa.
Tyttö meni ulos, käveli Anna-Maria-Ruusan hoidetun pihan läpi, jossa kasvoi ihania gloksinioita kaikissa väreissä, ja avasi portin. Yhtäkkiä hänen luokseen juoksi koira, pieni ruskea villapuudeli, hyvin laiha ja takkuinen. Koira haukkui kovaäänisesti ja hyppäsi Dinan kimppuun, melkein kaataen tytön, mutta kadulla ei ollut ketään muuta…
Haukunnan kuullessaan molemmat mummot ryntäsivät ulos, mutta puudeli ei aikonutkaan purra Dinaa. Hän asettui tytön jalkojen juureen ja katsoi uskollisin silmin.
Joten siitä avustajasta kirjassa kerrottiin! sanoi Anna-Maria-Ruusa hämmästyneenä. Tämä on naapurikadun koira, sillä oli kaksi omistajaa, kaksoset Tonja ja Antti. Voi, he katosivat viime vuonna: menivät metsään poimimaan punaherukoita, eikä heitä ole nähty sen jälkeen! Vain koira palasi, se ulvoi ja juoksi yhä uudelleen Mädänneelle rotkolle. Lasten vanhemmat kutsuivat pelastajia, paikalle tuli etsintäkoira poliisin kanssa, mutta ketään ei löydetty. Äiti istuu siitä lähtien päivät ikkunan ääressä, odottaa eikä puhu kenellekään.
Ovatko kaksoset punatukkaisia? kysyi Dina.
Kyllä, punatukkaisia. Ilmeisesti he pyytävät sinua auttamaan heitä pääsemään kotiin. Muuten, koiran nimi on Daffy.
Heti kun Anna-Maria-Ruusa mainitsi koiran nimen, se hypähti pystyyn ja heilutti häntäänsä innokkaasti.
Tule tänne, Daffy, kutsui Anna-Maria-Ruusa, minä ruokin sinut, olet varmaan nälkäinen.
Dinan mummo ryhtyi leipomaan piirakoita, ja tyttö ja Anna-Maria-Ruusa ruokkivat koiran, pesivät sen ja harjasivat. Lopuksi ne myös leikkasivat sen karvat. Daffy oli niin komea, että sen olisi voinut viedä näyttelyyn. Mutta jo aamunkoitteessa Dina ja koira lähtisivät taikametsään. Kun rabarberipiirakat olivat valmiit, mummo laittoi kolme kappaletta Dinan reppuun, kuten viime kerrallakin.
Daffy lähti Dinan ja tämän mummon kanssa. Tyttö näki koko yön outoja unia, joita hän ei myöhemmin muistanut, mutta hän tiesi varmasti, että hänen oli koko ajan pakoiltava jotakuta ja piilouduttava.
Heti kun mummo herätti Dinan, tämä juoksi tallille hyvästelemään Buyania. Poni tervehti häntä hiljaisella hirnahduksella, ja tyttö halasi sen kaulaa. Kyyneleet tippuivat sen samettiselle nahalle, ja silloin jotakin putosi lattialle kauniisti kilahtaen. Se oli pieni hopeinen kello. Dina pani sen reppuunsa, sillä Buyan ei antanut lahjoja turhaan.
Kiitos, Buyan, kuiskasi Dina ja suuteli sitä otsaan, nähdään! Menen taas taikametsään.
Tyttö juoksi pois pyyhkien kyyneleitään.
Auringon ensimmäisten säteiden noustessa mummo, Dina, Anna-Maria-Ruusa ja Daffy seisoivat Mädäntyneen rotkon reunalla.
Mädäntynyt rotko
Kukaan ei tiennyt, miksi rotkoa kutsuttiin mädäntyneeksi. Siellä ei kasvanut mitään, eikä vesi virrannut siellä edes rankkasateilla, vain ohuet sumuspiraalit kiemurtelivat pohjalla. Rotko ei ollut pitkä, vain noin sata metriä, ja molemmissa päissä oli tavallista metsää. Kuinka leveä Mädäntynyt rotko oli, ei tiedetty, sillä vastakkaista reunaa ei näkynyt, siellä alkoi tiivis sumu. Rotkon reunalle ei voinut kävellä, ikään kuin sen edessä olisi ollut näkymätön seinä.
Dina, hänen mummonsa, Anna-Maria-Ruusa ja Daffy menivät kylän takana olevalle niitylle ja pysähtyivät Mädäntyneen rotkon eteen.
Dina, miten pääset toiselle puolelle? Siellä ei edes ole siltaa! huudahti mummo.
Kuinka ei ole? Katso, siellä on uusi silta koristeellisilla kaiteilla, ja sen yllä on sateenkaarikaari! vastasi tyttö.
Mummo ja Anna-Maria-Ruusa katsoivat toisiinsa, eivät he nähneet mitään siltaa…
Daffy juoksi rohkeasti sillan luo, palasi sitten Dinan luo, tarttui hänen mekkonsa helmaan ja veti häntä kohti Mädäntynyttä rotkoa. Sateenkaarikaari sillan yllä alkoi haalistua. Dina pelästyi, että se katoaisi, eikä hän silloin pääsisi taikametsään. Hän juoksi Daffyn perään ja huusi juostessaan:
Menkää kotiin! Jos palaan, tulen heti luoksenne, mummo!
Kaksi vanhaa ystävää näki, miten tyttö ja koira lähestyivät näkymätöntä seinää, joka erotti todellisuuden ja Mädäntyneen rotkon, ja ikään kuin näkymätön voima olisi imenyt heidät sisäänsä. Ilma värähti kuin kuumalla säällä, sitten väre kaartui, kaksi pientä hahmoa leijui rotkon yli ja katosi.
Dina ja Daffy eivät nähneet mitään esteitä, he astuivat vain kevyesti tuoreesti hiotulle sillalle ja olivat muutaman metrin päästä toisella puolella Mädäntynyttä rotkoa.
Taikametsä
Heti kun tyttö ja koira olivat ylittäneet rotkon, he näkivät valtavan silmän. Edessä ei ollut metsää eikä peltoa, ei mitään, vain yksi silmä. Se oli niin syvän mustan värinen, että se näytti yhdeltä pupillilta. Silmä alkoi kasvaa ja samalla loitota. Daffyn karvat nousivat pystyyn, se murisi ja painautui tytön jalkoihin. Dinan ihoa kananlihotti.
Silloin tuuli nosti Dinan ja Daffyn ja vei heidät kuin syksyn lehdet mustaan pupilliin. Dina tarttui lennossa puudelin etujalasta, painoi koiran itseään vasten, sulki silmänsä pelosta, ja he lensivät yhdessä ”mustaan aukkoon”.
Näkymätön voima laskeutui hellästi tytön ja koiran alle. Jalkojen alla oli kova maa. Dina avasi silmänsä ja näki kaiverretun talon, joka oli köynnösten peitossa, tornin ja sen päällä tuulensuunnan ilmoittimen, jonka päällä oli kukko. Kukko näytti aidolta, sillä oli kirkas, moniväristen sulkien häntä. Puhalsi kevyt tuuli, kukko-tuulensuuntaaja virkistyi ja ylpeänä kiekaisi ”Kukko-ko-ree-koo”. Talosta tuli ulos noita, jonka hartioilla oli koristeellinen lila huivi.
Hei, Dina, olen odottanut sinua jo kauan! Ja sinä tulit Daffyn kanssa, terve sinullekin! Kuinka kauniiksi olet kasvanut, sinut pitäisi viedä koiranäyttelyyn, sanoi noita hymyillen.
Hei! vastasi Dina, ja Daffy haukahti tervehdykseksi.
Mitä te seisotte siinä? kysyi noita. Aika kuluu, ennen auringonlaskua meidän on pelastettava veli ja sisar, ja itse meidän on ehdittävä kotiin! Joten tulkaa sisään. Dina, nyt on aika juoda teetä. Tehtävä selviää unessa.
Ei auttanut muu kuin totella. Dina pesi matkan pölyt pois ja istui pyöreän pöydän ääreen, jolla oli koristeellinen lila pöytäliina. Pöydällä oli samovaari, hilloa ja tuoksuvia pullia. Noita kaatoi teetä helmiäiskuppiin. Ensimmäisen kulauksen jälkeen Dinan silmät alkoivat painua kiinni, ja vanha nainen auttoi häntä sohvalle. Pehmeä untyynyn pehmeys otti vastaan Dinan väsyneen pään.
Dinan ensimmäinen uni
Näen itseni vanhana ukkona: harmaa parta, paksut silmälasit. Kävelen keppi kädessä jalkakäytävällä. On hyvin kuuma, mutta minulla on päällä takki. Jalkaani sattuu kovasti. Ontuen kävelen ja nojaudun keppiin. Eteeni kohoaa korkea lasinen pyöreä rakennus, sieltä juoksee ulos tyttö, heiluttaa minulle kättä ja huutaa:
Odotamme teitä, nopeasti!
Ketä te odotatte? kysyn täysin ymmälläni.
Kuka muu? tytön ääni nousi kiukusta uskomattoman korkealle. Sehän te olette tuomariston puheenjohtaja!
Tuomariston?! silmälaseni lipsahtivat hämmästyksestä otsalleni.
Kyllä, ja teidän on valittava näyttelyn kaunein villapuudeli.
Ontuen seuraan tyttöä. Iso pyöreä sali, sen seinän vierellä on jalustoja, ja niillä istuu täysin samannäköisiä ruskeita plyysipuudeleita. Miten täältä löytää kauneimman koiran?
Katson jokaista. Ehkä Daffy antaisi minulle jonkin merkin. Mutta lelut eivät osaa ulvoa, haukkua eivätkä räpäyttää… Tyttö kulkee vierelläni ja jatkaa surinaansa:
Pitää pian päättää, muuten uni loppuu!
Ja silloin yhden lelun korvasta valui pisara verta! Kun autoin Anna-Maria-Ruusaa leikkaamaan Daffyn karvoja, leikkasin vahingossa korvan kärjen.
Tämä koira on näyttelyn voittaja, sanoi koko salin kuuluvalla äänellä, tai oikeastaan sanoin minä.
Lelu heräsi eloon, hyppäsi jalustalta lattialle, nuoli kättäni, ja silloin heräsin.
Noidan luona
Dina seisoo taas noidan talon edessä, kukko-tuulensuuntaaja huomasi tytön, virkistyi ja ylpeänä kiekaisi ”Kukko-ko-ree-koo”. Talosta tuli ulos noita, jonka hartioilla oli koristeellinen lila huivi.
Hienosti tehty, Dina! Jos et olisi tunnistanut Daffyä, se olisi jäänyt ikuisesti pehmolelukoiraksi. Nyt sinulla on uusi tehtävä: sinun pitää kasvattaa rabarberipensas, mennään puutarhaani.
Noita käveli talon taakse, Dina ja Daffy seurasivat häntä. Puutarhassa kasvoi erikoisia kasveja. Tässä on kukkapenkki hyönteisten metsästäjien kanssa: kaksi lapsen kämmentä ohuen vihreän varren päässä, kummassakin seitsemän sormea pitkine vaaleanpunaisine kynsineen. Kämmenet läimäyttävät jatkuvasti ja pyydystävät kärpäsiä, jotka parveilevat kasvin ympärillä. Dina kulkiessaan ohi tunsi hunajan ja ananaksen tuoksun ja ymmärsi, miksi kärpäset lentävät varmaan tuhoonsa.
Ja tässä on kukkapenkki kobramaisilla kasveilla. Niillä on hyvin kauniit, kiiltävät huput, varpuset kulkevat niiden välissä ja keräävät huvasta toukkia. Joskus kobrakasvi kietoo huppunsa varpusen ympärille kiitokseksi.
Ja tässä on pieni suihkulähde muistuttaa ruiskua, sen ympärillä oleva penkki. Näkymätön mekanismi suihkuttaa tuoksuvan pilven. Jokaisessa kasvissa on kolme vartta, joiden päässä on kukkia, jotka muistuttavat ihmisen päätä isolla nenällä ja pitkillä hiuksilla. Nenät haistavat, ja jos tuoksu miellyttää, hiukset muuttuvat värikkäiksi, jos ei, ne muuttuvat harmaiksi. Tyytymättömät päät alkavat töniä tyytyväisiä päitä ja samalla pieniä ääniä. Penkin päällä on jatkuva hälinä.
Dina pysähtyi suihkulähteen eteen, mutta noita huusi ilman että katsoi taakseen:
Aika kuluu!
Sen jälkeen Dina käveli noidan perässä katsomatta ympärilleen. Puutarhassa olisi ollut paljon nähtävää! He pysähtyivät tyhjän pyöreän penkin viereen, joka oli kaivettu auki.
Tänne sinun pitää kasvattaa rabarberi! sanoi noita ja katosi.
Dina katseli ymmällään ympärilleen. Mitään ei ollut lähistöllä, ei edes siemenpussia.
Millä edes tasoittaisin maan penkissä? kysyi tyttö itseltään.
Hänen repussaan, punotussa vitsoista, kilahti jotakin melodisesti. Dina muisti Buyanin lahjoittaman kellon. Ja samassa paikalle ilmestyi pieni harava.
Buyan, kiitos paljon!
Dina tasoitti penkin. Hän otti kellon repustaan, ravisti sitä ja sanoi:
Nyt tarvitsen lapiota kuopan tekemiseen!
Yksi, ja lapio makasi penkin vieressä.
Buyan, kiitos!
Dina kaivoi kuopan keskelle. Ravisti kelloa vielä kerran ja sanoi:
Nyt tarvitsen siemeniä!
Mutta mitään ei ilmestynyt. Entä jos ravistaisi kahdesti? Kello ei kuitenkaan edes kilahtanut melodisesti…
Dina säikähti: miten hän nyt suorittaisi tehtävän? Daffy hyppäsi ja painoi kuonollaan reppua. Sitten se hyppäsi vielä kerran ja haukahti kovaäänisesti.
Daffy, arvaatko, että kuoppaan pitää laittaa rabarberipiirakka? kysyi Dina.
Koira nuoli tytön kättä. No, kokeillaan, sitä paitsi mitään muuta ei tullut mieleen. Dina otti piirakan ja haudasi sen penkin keskelle, sitten otti repustaan pullon puhdasta lähdevettä ja kasteli. Pullossa vesi ei vähentynyt, mutta maasta ilmestyi ensin punaisia nuppuja, sitten vaaleanpunaisia ja vihreitä versoja, ja pian isoja vihreitä lehtiä mehukkailla varsilla, ja lopulta paksuja varsia pehmeine valkoisine kukinnoilla. Yhtäkkiä lennähtivät mehiläiset ja surisivat iloisesti rabarberin kukkien yllä.
Kiitos, Dina, sinä kasvatit taianomaisen rabarberin puutarhaani. Muista: taianomaisen! Nyt on aika palata pöytään, sanoi noita. Hän ilmestyi samaan paikkaan, mistä oli kadonnut.
Minulta on varastettu lohikäärmeen piikki, jonka toit minulle viime kerralla, se pitää löytää, antoi noita uuden tehtävän.
Dina peseytyi ja istui pyöreän pöydän ääreen, jolla oli koristeellinen lila pöytäliina. Pöydällä oli samovaari, hilloa ja tuoksuvia pullia. Noita kaatoi teetä helmiäiskuppiin. Ensimmäisen kulauksen jälkeen Dinan silmät alkoivat painua kiinni, ja vanha nainen auttoi häntä sohvalle. Pehmeä untyyny otti vielä kerran vastaan Dinan väsyneen pään.
Dinan toinen uni
En tiedä, kuka olen. Näen hyvin huonosti. Kirkas lämmin päivä, mutta minulle on epämukavaa, haluaisin piiloutua. Kuin verhon läpi yritän nähdä käsiäni, mutta ne muistuttavat enemmän lapioita pitkine kynsineen, eikä ihoni ole paljas, vaan musta turkki! Kuulen siipien räpytystä ja ymmärrän, että minun on juostava. Joku metsästää minua! Lähellä on aukko, vahva tuoksu märästä maasta. Ruumiini on kömpelö, mutta putoan nopeasti aukkoon, ja vain joku terävä kynsi raapaisee hieman turkkiani.
Olen maan alla, ja tämä on kotini! Minun pitää löytää lohikäärmeen piikki, missä se voisi olla?! Täällä on paljon tunneleita, kaikki päättyvät varastoihin. Ryömin pitkin käytäviä: tässä on umpikuja, haisee voimakkaasti kuivilta lieroilta. Se on talven varastoa. Pitää löytää toinen tunneli.
Tämä tunneli päättyi pieneen huoneeseen, jonka lattialla oli syksyn lehtiä. Tämä on minun makuuhuoneeni. Käännyn ja etsin hajun perusteella toisen käytävän.
Ryömin pitkään ja yhtäkkiä haistan vieraan hajun: edessä on joku tuntematon. Tunneli päättyy, ja putoan tyhjyyteen. Selkääni alkaa kutiaa voimakkaasti, sietämätön kutina ja kipu.
Ja yhtäkkiä en vain lennä holtittomasti minne sattuu, vaan lennän räpytellen siivillä. Silmiini sattuu valo, ja näen valtavan laakson, joka on täynnä aurinkoa, keskellä musta vuori, joka muistuttaa lohikäärmeen piikkiä.
Liitelen ilmavirroissa. Kuinka ihanaa olla lintu! Uskomaton keveyden ja vapauden tunne! Kuulen yhtäkkiä kellon kilinää, se muistutti minua noidan tehtävästä. Pitää kiirehtiä!
Lennän vuoren luo, ja nyt olen sen yllä. Mitä alemmas laskeudun, sitä pienemmältä vuori näyttää. Yhtäkkiä maasta kohoaa pitkiä joustavia varsia, joiden päässä on valtavat kämmenet. Niissä on seitsemän sormea vaaleanpunaisine kynsineen, ne yrittävät ottaa minut kiinni kuin kärpäsen.
Kun kämmenet loittonevat taputusta varten, niiden väliin roikkuu harmaan-ruskean-vaaleanpunaisen lietteen lankoja. Jotenkin onnistun välttämään niiden liukkaat syleilyt. Ja nyt voin tarttua piikkiin kynsilläni. Saalistajakasvit, menettäessään minut saaliina, katoavat. Mutta piikki ei taivu, se on lujasti maassa kiinni!
Buyan, auta minua, ole hyvä! huudan.
Ja silloin piikki horjahti maassa kuin maitohammas, tartuin siihen ja aloin nousta ilmaan.
Noidan luona
Dina seisoo taas noidan talon edessä, kädessään lohikäärmeen piikki. Pöllö-tuulensuuntaaja heräsi ja mutisi ”Huu-huu-huu”. Talosta tuli ulos noita, jonka hartioilla oli koristeellinen lila huivi.
Kiitos, Dina, että toit minulle lohikäärmeen piikin takaisin. Nyt sinun pitää viedä Tonja ja Tonni kotiin. Tule sisään.
Daffy juoksi heti nähtyään Dinan hänen luokseen haukkuen, asetti etutassunsa tytön rinnalle ja nuoli tätä poskelle.
Daffy, kuinka ilahduttavaa nähdä sinut!
Kaikki menivät olohuoneeseen. Samovaari pöytineen ja tyynyllä varustettu sohva olivat kadonneet. Seinälle, johon ei ollut ennen mitään ovea, ilmestyi korkea kaksilehtinen ovi.
”Kirjasto”, arvasi Dina. Siellä kaapissa seisoi nukkeja. Ovi aukesi kilahtaen, ja noita sanoi:
Dina, astu sisään. Aikaa on vähän, aurinko laskee pian. Jos onnistut, emme enää koskaan näe toisiamme. Varmuuden vuoksi: hyvästi!
Entä jos en onnistu? kysyi tyttö vapisevalla äänellä.
Noita kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.
Kirjastossa
Dina, ja hänen perässään Daffy, astuivat vieraanvaraisesti avautuneista ovista sisään. Ovet paukahtivat kiinni. Yhtäkkiä kovalla kolinalla putosi raskas salpa, ja sen päälle pantiin iso riippulukko. Paluuta ei ole!
Jos et palaa Tonjan ja Tonnin kanssa kotiin ennen auringonlaskua, paikka kaapin hyllyssä löytyy sinullekin! kuului noidan jylisevä ääni.
Kirjastossa nousi pölypilvi, ja heti tuli pimeää, kuten auringonlaskun aikaan. Dinan silmissä myös pimeni, ja kyyneleet nousivat. Mutta ei ollut aikaa itkeä, täytyi tehdä jotakin.
Daffy nuoli tytön kättä ja juoksi eteenpäin kutsuen Dinaa seuraamaan. Buyanin lahjoittama rannekoru, jossa oli pieni hevosenkenkä, alkoi hohtaa hämärässä, ja Dina tunsi olonsa heti helpottuneeksi.
Hyllyjen rivit kohosivat matkaajien eteen. Ja yhdessä kaapissa paloi tekstin ”Dina”. Heti kun tyttö avasi ovet, kaappi alkoi palaa. Hyllyllä seisoi yksinäinen rasia, pölyn peitossa, ja tuli oli jo levinnyt hyllylle. Dina tarttui harkitsematta rasiaan, liekki syttyi valkeaksi, ja kaapista jäi jäljelle tuhkakasa, joka hetken kuluttua katosi myös.
Rasia oli kaiverrettu kirsikkapuusta ja tuoksui hyvin miellyttävästi. Dina avasi sen: smaragdinvihreällä samettipohjalla oli nuken Nukkumatin helmiäisnappi ja pieni piraatin nuoli.
Mitä näillä pitää tehdä? kuiskasi Dina. Miten ne auttavat minua?
Daffy kutsui tyttöä haukkuen toisen kaapin luona. Dina laittoi napin ja piraatin nuolen keltaisen huppuneuleensa taskuun ja rasian reppuunsa.
Hän meni kaapille, jonka luona Daffy haukkui, ja avasi sen. Ainoalla hyllyllä seisoivat kaksi nukkea, Tonja ja Tonni. Kuului rysähdys, koko kaappi halkeili kuin se olisi peittynyt raoilla. Dina ehti tarttua nukkeihin hyllyltä, ja kaappi muuttui tomuksi, joka hetken kuluttua katosi myös.
Yhtäkkiä nuket putosivat Dinan käsistä, kolahtivat pelottavasti lattiaan ja muuttuivat Tonjaksi ja Tonniksi! Lapset halasivat toisiaan ja itkivät, ja Daffy juoksi heidän ympärillään haukkuen kovaäänisesti.
Pöllö huusi, ja lasten edessä ilmestyi kello, joka leijui ilmassa. Kellotaulussa, joka muuttui jatkuvasti ympyrästä soikioksi ja takaisin, ylhäällä kahdentoista kohdalla oli piirretty vaaleanpunainen aurinko, kolmen kohdalla keltainen aurinko, kuuden kohdalla punainen aurinko ja yhdeksän kohdalla kuu.
Minuuttiviisari, joka joskus ylitti soikion rajat, kiiti nopeasti ympyrää, ja tuntiosoitin lähestyi punaista aurinkoa. Aika kului armottomasti…
Silloin rannekoru aukesi ja putosi Dinan kädestä. Se muuttui jousipyssyksi. Tyttö otti piraatin nuolen taskustaan. Pojan käsi tarttui siihen, hän vetäisi jousen jänteen ja ampui kelloon. Osui suoraan minuuttiviisariin, se väristi, pysähtyi ikään kuin pohtiakseen, mitä tehdä, nytkähti rajusti ja kääntyi haluttomasti taaksepäin. Silloin myös tuntiviisari pysähtyi. Lapset huokaisivat helpotuksesta. Rannekoru hevosenkenkineen kiinnittyi jälleen Dinan käteen. Keskustelulle ei ollut aikaa, täytyi kiirehtiä!
Dina riisui repun, siinä oli kaksi rabarberipiirakkaa. Hän antoi toisen puolikkaan Tonjalle, toisen Tonnille, ja jaettuaan toisen piirakan itsensä ja Daffyn kesken. Lapset tunsivat erikoisen voimanlisän, ikään kuin olisivat juoneet taikajuomaa!
Dinan taskusta putosi helmiäisnappi, se vieri kaapin alle, jossa oli kirjoja. Daffy syöksyi napin perään ja ehti tarttua siihen hampaillaan viime hetkellä. Ja silloin kaikki jähmettyivät pelosta: kaapin alta ilmestyi käärme. Miten se oli mahtunut sinne? Se kasvoi yhä suuremmaksi, ja lopulta se ulottui kattoon asti. Se oli kobra, se levitti valtavan monivärisen huppunsa ja kumartui katsomaan Dinaa silmiin.
Daffy avasi suunsa ihmetyksestä, ja nappi putosi lattialle. Se alkoi kasvaa, sen reunat kääntyivät ylös, ja siitä tuli helmiäiskulho.
Pöllö huusi taas, lapset katsoivat ilmassa leijuvaa kelloa. Minuuttiviisari pysähtyi, väristyi ja kiihtyi takaisin päin, lähestyen auringonlaskua. Dina meni kobran luo ja silitti sen sileää, lämmintä nahkaa. Hän muisti kobrakasvit puutarhassa, jotka olivat hyvin ystävällisiä varpusille, ja sanoi:
Auta meitä pääsemään kotiin, ole hyvä!
Juomaa, sihisi käärme.
Dina otti repustaan lähdevesipullon ja kaatoi veden helmiäiskulhoon. Kulho täyttyi, mutta vesi valui yhä pienestä pullosta. Kobra joi lähdevettä ja sanoi:
Seisokaa kaikki tiiviissä piirissä. Poika ottakoon koiran syliinsä.
Lapset tekivät niin. Kobra peitti lapset huppunsa alle, ja kaikki kuulivat noidan kimakan äänen:
Minuutin kuluttua aurinko laskee!
Paluu
Kobran huppu kietoutui tiiviisti matkaajien ympärille. Sisällä oli lämmintä ja pimeää. Ja silloin kaikki pyörähti monivärisessä tunnelissa: Tonja, Tonni ja Daffy lensivät yhteen suuntaan, Dina toiseen. Dinan repussa oleva kello alkoi soittaa voittomelodiaa.
Yhtäkkiä Dina oli sarassa, jossa Buyan seisoi. Tyttö halasi ystäväänsä, suuteli sitä otsaan ja syöksyi mummolan taloon. Keittiössä Anna-Maria-Ruusa ja mummo joivat teetä piirakoiden kanssa.
Olen palannut! huusi Dina kynnykseltä.
Mummo halasi tyttärentytärtään, ilon kyyneleet valuivat pitkin poskia.
Pelastitko lapset? kysyi Anna-Maria-Ruusa.
Kyllä, me kaikki lensimme värikkään tunnelin läpi. He ovat varmaan päässeet kotiin Daffyn kanssa, vastasi tyttö.
Mennään heidän kotiinsa, ehdotti Anna-Maria-Ruusa.
Siitä lähtien kun lapset olivat kadonneet, heidän kotinsa oli vajonnut pimeyteen. Kukaan ei ollut sytyttänyt valoja. Portti ja aita olivat aiemmin olleet vihreänkeltaisia, mutta maali oli kulunut, ruoho kasvoi aidan vierellä, eikä kukaan leikannut sitä.
Mutta nyt kaikki näkivät, että aita oli taas vihreänkeltainen. Portti oli auki, ja pihalta kuului kovaa naurua. Hylätyillä kukkapenkeillä oli kukkinut vaaleanpunaisia ja punaisia geraniumeja.
Dina ja mummot astuivat pihaan. Puolet kylästä oli kokoontunut melun perässä. Äiti halasi omiaan (näin hän kutsui heitä ennen), itki ja nauroi onnesta.
Naapurit alkoivat kantaa pihalle pöytiä, peittää ne valkoisilla liinoilla. Emännät toivat kukin mitä pystyivät, ja koko kylä vietti päivää juhlien lasten paluuta taikametsästä.
Kaikki kiittelivät Dinaa ja ihailivat hänen rohkeuttaan. Dina tiesi tietenkin, ettei hän olisi voinut pelastaa veljeä ja sisarta ilman Daffya ja Buyania, mummoja ja Anna-Maria-Ruusaa.
Kun Dina ja hänen mummonsa palasivat kotiin, tyttö otti repustaan kaiverretun rasian ja avasi sen. Smaragdinvihreällä samettipohjalla oli kello. Se oli pieni, juuri sopiva Dinan ranteelle. Taulussa oli pieni kobra ja kirjoitus samalla kalligrafisella käsialalla kuin kirjassa hopeisine napeineen: ”Dina”.
Tyttö pani kellon ranteeseensa, pieni käärme vilkutti hänelle taulusta, vaikka, kuten tiedetään, ne eivät osaa räpäyttää.
