Ulkona vallitsi kylmä joulukuu. Metsän puut olivat pukeutuneet lumivalkoisiin turkkeihinsä, ja maa peittyi valtavaan lumikerrokseen. Metsän eläimet kunnostivat asuntojaan, ja linnut keräsivät pesiin pudonneita oksia ja lehtiä, jotta ne eivät jäätyisi hirveässä pakkasessa ja voisivat suojella poikasiaan.
Lumihiutale-niminen jänis oli rakentanut itselleen erittäin viihtyisän kodin, jossa hän oli talvehtanut jo monta päivää. Ja eräänä päivänä, kun pakkanen alkoi riehua, kettu tuli koputtamaan hänen ovellensa.
Jänis huusi kovalla äänellä työntämättä nenäänsä ulos:
Kuka siellä koputtaa minun kotiini?
Minä olen, kettu Kultahäntä. Jänis, hyvä jänis, päästä minut luoksesi yöksi! Minun koloni, jonka tein talvehtimista varten, peittyi valtavaan kinokseen, enkä pääse sinne millään. Ulkona on niin kylmä, eikä minulla ole missään talvehtia.
Voi sentään, kettu! Miten voisin päästää sinut sisään, söisithän minut heti.
Vastasi peloissaan jänis.
Ei, ei, en syö sinua. Olisin sinulle hyvin kiitollinen, ja eläisimme yhdessä iloisesti ja mukavasti!
Vastasi Kultahäntä, ei aikonut pettää harmaata jänistä.
Lumihiutale ei miettinyt pitkään, lukitsi oven huolellisesti ja vastasi:
Ei, petturi! Mene tiehesi äläkä koskaan enää palaa tänne!
Kettu lähti vaeltamaan pimeän lumisen metsän halki etsimään yöpaikkaa, ja jänis meni hiljaa nukkumaan.
Seuraavana päivänä, kun Lumihiutale työnsi nenänsä ulos kodistaan, hän näki, että talvi oli todella raivoissaan. Juostuaan vähän matkan ruokaa etsien, jänis palasi pian kotiin. Hän asettui mukavasti, söi kaikki herkut, jotka oli onnistunut hankkimaan pelottavasta metsästä, ja meni lepäämään.
Vähän ajan kuluttua hänen oveensa kopautettiin jälleen.
No, kuka taas koputtaa, ei anna nukkua!
Minä olen, ystäväsi siili. Päästä minut, jänönen, luoksesi yöksi. Ulkona on niin kylmä, ja minun kotini on täysin peittynyt oksilla, enkä pääse sinne.
Vielä kun puuttuisi, naurettavaa! Pistäisit minut terävilla piikeilläsi ja ajaisit minut pois kodistani. Ei, etsi itsellesi toinen asuinkumppani, äläkä enää koputa luokseni, en päästä sinua sisään! — vastasi Lumihiutale ja asettui mukavasti.
Vastasi Lumihiutale.
Siili odotti vielä hetken, toivoen että harmaa jänis kuitenkin armahtaisi ja päästäisi metsäystävän yöksi. Mutta aika kului, eikä Lumihiutale avannut ovea.
Yö oli ankara, lunta satoi niin paljon, että aamulla jänis ei edes päässyt ulos pienestä kodistaan. Ruokaa riitti vielä kokonaiseksi päiväksi, joten Lumihiutale ei lähtenyt ulos, ettei jäädyttäisi häntäänsä ja tassuaan.
Ja sitten tuli ilta, lunta satoi niin voimakkaasti, ettei ympärillä näkynyt mitään, tuuli kaatoi puiden oksia, eikä ulkona näkynyt ketään. Ja yhtäkkiä Lumihiutalen kotiin saapui jälleen odottamaton vieras.
Jänis, hei, jänis, kuuletko minua? Minä olen, orava Nuoli, päästä minut luoksesi yöksi. Minun puuni, jossa asuin, kaatoi hirveä raivoisa tuuli, ja nyt pelkään jäätyväni ja sairastuvani.
Joo, kyllä vain. Päästän sinut sisään, ja sinä tuhoat koko kotini tuuhean häntäsi kanssa, ja sitten me molemmat jäämme varmasti kadulle. Ei, orava, mene pyytämään muita eläimiä, äläkä enää tule luokseni!
Vastasi hänelle Lumihiutale.
Ajettuaan pois kaikki metsänaapurinsa, jänis jäi yksin koloonsa talvehtimaan. Hän ei millään halunnut päästää ketään kotiinsa, sillä silloin olisi ollut ahdasta, mutta näin hän asui yksin eikä kukaan häirinnyt häntä syömässä ja nukkumassa milloin halusi.
Kuukausi kului, toinen, ja yhtäkkiä lumen vaihtoi kaatosade. Harmaan jäniksen kolo täyttyi vedellä, ja eräänä kauniina päivänä hänen upea tilava kotinsa muuttui syvään lätäköksi. Lumihiutale meni ulos ja kasteli heti tassunsa. Ilta tuli, ja taas lumihiutaleet alkoivat sataa kylmälle maalle.
Jänis juoksee metsässä ja ajattelee:
Mitä tehdä? Luulin, että kevät oli jo tullut ja pian olisi lämmintä, mutta eipä ollenkaan, tämä talvi taas raivoaa, eikä minulla ole nyt missään asua.
Jänis vaeltaa lumisten puiden läpi, itkee, hänellä on kylmä ja myös nälkä. Ja yhtäkkiä hän näkee edessään suuren kolon, josta pilkottaa ketun häntä.
Lumihiutale ilahtui, ryntäsi hänen luokseen ja piipitti:
Ystäväni kettu, minä olen, harmaa jänis, päästä minut luoksesi yöksi. Täällä ulkona on niin kylmä, olen jäädyttänyt tassuni, korvani ja häntäni, pelkään sairastuvani.
Ha-ha-ha, naurettavaa! Mene minne menit, äläkä enää käänny puoleeni. Kun minulla ei ollut missään asua, et säälinyt minua lainkaan, vaan ajoit minut pois. Nyt en minäkään auta sinua!
Vastasi kettu, piilotti punaisen häntänsä ja sulki tiukasti ovet lämpimään viihtyisään koloonsa.
Lumihiutale alkoi itkeä ja lähti etsimään itselleen uutta asuntoa. Hän juoksee lumisten puiden läpi, ja yhtäkkiä näkee edessään kauniin majan lehdistä ja oksista.
Kuka täällä asuu? Koputanpa oveen, ehkä päästävät minut asumaan hetkeksi. Hei, vastatkaa, kuka majassa asuu!
Lumihiutale mietti.
Oi, sinäkö se, jänönen? Miksi heräät minut näin kylmänä yönä?
Vastasi uninen siili.
Minä olen, harmaa jänis. Minun koloni on nyt muuttunut valtavaksi lätäköksi, ja nyt se on kokonaan jäätynyt, päästä minut luoksesi asumaan!
Vielä kun puuttuisi, en päästä! Sinä ajoit minut pois, enkä halua tuntea sinua.
Silloin jänis päätti, että hänen täytyy kaikin keinoin löytää orava, se varmasti päästäisi asumaan luokseen. Jänis juoksee, katsoo tarkasti, ja yhtäkkiä näkee puussa istuvan oravan, joka syö pähkinää.
Orava, vihdoin löysin sinut. Päästä minut luoksesi, olen hyvin kylmissäni, ja luultavasti jäädytin tassuni ja häntäni.
Pyysi Lumihiutale toiveikkaana, että oli vihdoin löytänyt itselleen uuden kodin.
Tiedätkö, jänis, mielelläni, mutta en voi. Olen hyvin loukkaantunut sinulle, enkä päästä sinua kotiini. Juokse eteenpäin, etsi itsellesi uusi koti, mutta minusta tuntuu, ettei kukaan päästä sinua luokseen yöksi.
Jänis alkoi itkeä ja lähti vaeltamaan kinoksissa eteenpäin. Syvä yö tuli, eikä Lumihiutaleella ollut enää voimia. Hän kaatui pensaan viereen ja nukahti. Ja yhtäkkiä, unen läpi, hän kuuli jonkun vetävän häntä korvasta.
No niin, harmaa jänis, etkö löytänyt yöpaikkaa? No hyvä on, tule, annamme sinulle turvapaikan. Metsäystävämme kertoivat minulle, kuinka et halunnut päästää heitä kotiisi. Minä päästin heidät kaikki luokseni asumaan, ja kun vähän lämpeni ja alkoi sataa, he kaikki rakensivat itselleen uudet kodit ja asuvat nyt niissä.
Murahti suuri ruskea karhu.
Jänis ilahtui, hyppäsi ylös ja lähti pelastajansa perässä luolaan. Päästyään uuteen asuntoon, karhu ja jänis söivät kunnolla ja menivät nukkumaan. Mutta Lumihiutale ei voinut nukahtaa, hän ajatteli sitä, kuinka ei päästänyt metsänaapureitaan sisään kovassa pakkasessa, ja alkoi itkeä.
Hän ymmärsi, että ystäviä pitää aina auttaa, sillä käyttäytymällä ilkeästi ja huonosti, hän jäi aivan yksin. Nyt Lumihiutale ei koskaan enää aja pois ystäviään, ja jos heille tapahtuu jotain, hän varmasti tulee heidän avukseen.
