Korkean vuoren huipulla, hitaasti liukuvien pilvien keskellä, kirkkaan mutta kylmän auringon valossa asui lohikäärme. Hän oli hyvin paha ja vaarallinen. Satoja terävää, keihäänkaltaisia hampaita, suomuja – kovempia kuin mikään teräksinen panssari – ja kuumaa armotonta liekkiä. Kukaan maailmassa ei voinut voittaa häntä. Mutta monet yrittivät! Tuhannet ritarit, jotka hallitsivat miekkoja taidokkaasti, nousivat vuorelle voittaakseen hirviön, mutta kukaan heistä ei palautunut.
Näin ei aina ollut. Kun lohikäärme juuri kuoriutui munasta, hän oli pieni lintupoikanen, lohikäärmeiden mittapuulla mitattuna tietysti. Hänen hampaansa eivät olleet niin terävät, eikä hän osannut tuottaa tulta lainkaan.
Lohikäärme asui seppän työpajan ullakolla kylässä vuoren juurella. Öisin hän kiipesi katolle ja ihaili tähtitaivasta ja opetteli lentämään.
Ihmiset eivät uskoneet, että kylään oli ilmestynyt lohikäärme. Lapset keksivät tarinoita kauhean hirviön, joka kaappaa ihmisiä, ja kertoivat niitä toisilleen. Aikuiset pitivät lohikäärmeä vitsillä ja suhtautuivat sellaisiin tarinoihin ivallisesti. Kylässä liikkui paljon huhuja, joku jopa väitti nähneensä lohikäärmeen seppän työpajan katolla. Silminnäkijöiden äänet sekoittuivat legendoihin, ja pian kävi ilmi, että lohikäärme muuttuu ihmiseksi ja se on itse asiassa paikallinen seppä.
Itse lohikäärme ei kiiruhtanut näyttäytymään ihmisille. Hän kuunteli kaupungin juoruja eikä ymmärtänyt, miksi ihmiset pitivät häntä pahana ja pelottavana? Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Oliiko hän siis paha syntymästään ja oliko sitä mahdotonta korjata?
Mutta hänen suurin suru oli, että kukaan ei uskonut häneen. Hän oli niin väsynyt katsomaan taivasta yksin, että päivä päivältä hän päätti lopettaa piiloutumisen ja lentää ei pimeässä vaan auringonvalossa.
Ennen ensimmäistä päivälentoaan lohikäärme oli hyvin hermostunut, kuinka ihmiset ottaisivat hänet vastaan. Ehkä he ottaisivat aseet ja alkaisivat ampua jousiammuksilla? Vai olisivatko he iloisia, että heidän kylässään asuu satuolento?
Lohikäärme ei ottanut huomioon yhtä asiaa: kaikki olivat niin kiireisiä omien asioittensa kanssa, että eivät katsomeet taivasta lainkaan. Paikallisten asukkaiden elämissä ei ollut tilaa ihmeen ja sadun kannalle.
Ensimmäisellä päivälennollaan lohikäärme nautti tuoreesta lämpimästä tuulesta ja kirkkaansinisestä taivaasta. Aurinko ei ollut koskaan lämmittänyt häntä ennen, eikä hän ollut koskaan nähnyt kylää ja vuorta näin hyvin.
Lentäessään markkinoiden yli hän tarttui ilmavirran ja levitti siipensä leveästi. Hän ei ollut enää pieni lintupoikanen, ja sekunnin murto-osassa hänen siipensä peittoivat auringon. Kaupunkiin laskeutui pimeys. Ihmiset pelästyivät, mutta eivät silti katsoneet ylös.
Markkinoilla seisoi poika. Hän auttoi vanhempiaan, jotka myivät lihaa puisella myyntipöydällä. Pojalla oli kauniit kirkkaan vihreät silmät ja punaiset kiharat hiukset. Hänen vaatteensa olivat pölyiset. Kun pimeys peitti kylän, hän katsoi ylös ja näki lentävän lohikäärmeen.
Lohikäärme! Taivaalla on lohikäärme! Äiti, isä, katsokaa! ― poika huudahti ihastuneesti.
Taas sinun satuasi? ― äiti nauroi vastaukseksi.
Nappaa nopeasti liharasian, ― isä kiirehti häntä.
Pimeys meni, lohikäärme lentää pois.
Pyydän, katsokaa taivasta! ― hän pyysi vanhemmiltaan.
Poikaseni, ryhdy töihin. Me kaikki tiedämme, että lohikäärmeitä ei ole olemassa, ― äiti vastasi.
Lohikäärmeelle oli hyvin loukkaavaa, että ihmiset eivät kiinnittäneet häneen huomiota. Auringonlaskussa hän laskeutui suurelle niitylle vuoren juurella. Aurinko laski, ja siksi valtava kivivyöhyke muuttui pimeäksi ja pelottavaksi. "Nyt asun täällä", ― hän huokaisi, päättäen, ettei koskaan palaa työpajalle.
Lohikäärme tunsi, kuinka viha kerääntyi hänen sisälleen. Hän oli valmis mihin tahansa ihmisten reaktioon, mutta ei voinut edes kuvitella, että hänet yksinkertaisesti jätetään huomiotta! Loukkauksesta hän kaatoi muutamia puita, raapusti niitä kynsillään, repäisi lehtiä.
Hänen mieltään sumuttanut epätoivo vetäytyi. Hän keräsi kaadettuja puita yöpaikaksi ja nukkui. Tänä iltana hän ei katsonut tähtiä ja nukkui levottomasti. Hänellä oli unia suurista kirkkaan vihreistä silmistä, jotka katsoivat pimeydestä.
Joka päivä lohikäärme lensi kylän yli. Hän halusi, että hänet huomattaisiin, että uskottaisiin hänen olemassaoloonsa. Mutta kaikki oli hyödytöntä: kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että pimeys joskus laskeutui maahan. Ajan myötä ihmiset antoivat tälle jopa nimen – pimennys. Ja he elivät ikään kuin mitään epätavallista ei tapahtuisi.
Lohikäärme vihasi yhä enemmän. Hänen suomunsa tummenivat ja hampaat terävöityivät. Eräänä yönä hän ei voinut nukkua ja kysyi itseltään: "Miksi?". Mutta vastausta ei ollut. Tähdet piiloutuvat mustien pilvien taakse. Pilvet laskeutuivat vuorelta, roikkuivat niityn yllä ja liukuivat hitaasti kohti kylää.
Loukkauksesta, vihasta ja väsymyksestä lohikäärme karjui kovaa. Tämä karjaus kaikui metsässä ja vuorelta heijastuneena saavutti kylän. Ihmiset heräsivät pelossa. Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä tapahtui. He eivät olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. Lohikäärme huomasi, että hänen suunsa lähellä ilmestyi pieniä kipinöitä. Hän karjui uudelleen, vielä kovempaa ja pelottavammin, ja hänen suustaan pyyhkäisi tulinen aalto niitylle.
Näin lohikäärme oppi käyttämään liekkiä. Tänä yönä koko vihreä niitty, täynnä tiheää ruohoa ja kukkia, muuttui tuhkaksi.
Sitten lohikäärme keksi, kuinka saada ihmisten huomio. Hän ei enää lentäisi kaupungin yli päivällä: ihmiset eivät katsele taivasta joka tapauksessa. Hän tulee yöllä ja näyttää tulensa. Silloin he varmasti uskovat.
Seuraavana yönä hän leijui valtavana mustana varjona kylän yllä. Lohikäärme karjui, ja ihmiset heräsivät. He tulivat ulos taloistaan yrittäen ymmärtää, mistä tämä ääni taas tuli. Lohikäärme päästi koko voimallaan tulen pylvään taivasta kohti.
Viimein ihmiset huomasivat hänet. Liekki heijastui heidän silmissään, ja kaikki katsoivat häntä kauhulla, kuin hirviötä.
Joku huusi kovaa: "Lohikäärme!". Tämä sana kaikui väkijoukon läpi. Ihmiset juoksivat paniikissa, huusivat, joku tarttui aseihin. Lohikäärme katsoi heitä eikä ymmärtänyt, miksi he pelkäävät niin – hän ei ollut polttanut yhtään rakennusta, vain näyttänyt heille tulta yöllä taivaalla. Hän kuuli ääniä: "Hirviö! Murhaaja!", ja ymmärsi, että ne olivat hänestä.
Ja sitten hän lentää pois. Lentää pois ikuisesti. Hän ei voinut palata niitylle. Ihmiset näkivät, mihin hän suuntasi, ja olisivat varmasti tulleet hänen peräänsä. Hän päätti, että mustasta kylmästä saavuttamattomasta vuoren huipusta tulisi hänen kotinsa. Ja hän ymmärsi, että hän ei koskaan voisi lentää auringonvalossa.
Vuodet kuluivat. Vuosia, joita lohikäärme vietti yksinäisyydessä. Metsän kaikuina hän kuuli kylän asukkaiden keksimät legendat. Niissä sanottiin, että hän oli polttanut kymmeniä taloja, että hän kaappaa ihmisiä ja syö kaikkia polullaan. Ihmiset lähettivät jopa rohkeita miehiä tappamaan hänet, mutta kukaan heistä ei voinut nousta korkealle vuorelle. Ja sitten kaikki unohtivat hänet. Ihmisille oli helpompi uskoa, että heille ilmestyi tulen hirviö, kuin hyväksyä hänen olemassaolonsa. Ja lohikäärme tuli taas vain saduksi, jonka vanhemmat kertoivat lapsille yöllä.
Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain, mitä lohikäärme ei voinut edes kuvitella. Kylän matkustaja nousi vuorelle. Hän tuli kesäisen päivän aamunkoitteessa. Hänen kädet ja jalat olivat ruhjoutuneet, hän liikkui tuskin ja, tuskin nousseet, kaatui väsyneenä.
Lohikäärme ei pelästynyt. Hän ymmärsi, että voittaisi helposti minkä tahansa ritarin, hän ei pelkää terävimpiä miekkoja ja nuolia. Mutta vieraalla ei ollut asetta.
Lohikäärme lähestyi pientä ihmistä ja lämmitti häntä lämpimällä hengityksellään. Matkustaja avasi silmänsä ja sanoi heikolla äänellä: "Tiesin, että olet olemassa!".
Lohikäärme katsoi vierasta hämmästyneenä. Hänen silmissään hän ei nähnyt vihaa tai pelkoa. Hänen silmänsä... Hänen vihreät silmänsä tuntuivat hyvin tutuille.
Hän snöräisi ja auttoi matkustajaa nousemaan. Tämä oli aikuinen mies. Hänen vaatteensa olivat repaleissa, ja tiheät kiharat punaiset hiukset olivat harmaantuneet.
Olet kuitenkin hyvin hyvä, kuten muut sanovat, ― mies sanoi katsoen heijastumaa suurissa lohikäärmeen silmissä.
Lohikäärme karjui ystävällisesti, mutta pienet kipinät silti lensivät hänen suustaan.
Tiedätkö, en silti pelkää sinua. Muistatko minua?
Lohikäärme nyökkäsi hitaasti, mikä melkein puhalsi matkustajan pois.
Näin sinut kauan sitten, kun olin pieni, mutta ei yöllä vaan päivällä. Lensit markkinapaikan yli.
Lohikäärme ymmärsi, mistä hän tunsi tämän naiivit kirkkaanvihreät silmät. Hän hymyili, kuten vain lohikäärmeet osaavat hymyillä.
Kyllä, olen muuttunut paljon siitä lähtien. Kukaan ei uskonut minua silloin, mutta minä tiesin, että olet olemassa! Kun lähdin vuorelle, ihmiset kutsuivat minua hölmöksi. He sanoivat, että olet hirviö, mutta ymmärsin, että näin ei ole. Et sinä syö minua? ― matkustajan ääni hiljeni.
Lohikäärme lähestyi häntä ja snöräisi hellästi, lämmittäen hengityksellään.
Se on hyvä merkki, ― matkustaja sanoi hiljaa ja silitti hirviön karkeaa suomua. ― Et ole enää yksin, en lähde minnekään.
Siitä lähtien lohikäärme sai ystävän, ja uusi ystävä ymmärsi hänet ilman sanoja. Satuolento ei osannut puhua, mutta se ei ollut lainkaan tärkeää. Tärkeää oli vain se, että kaksi yksinäisyyttä olivat valmiita ihmeen kannalle, ja ihme tapahtui!
