Eräässä pienessä kylässä tiheän metsän reunalla asui pieni kissanpentu. Kukaan kotieläimistä ei osoittanut sille minkäänlaista kiinnostusta, kukaan ei halunnut leikkiä sen kanssa: ei koiranpentu, ei hanhet, ei pieni vasikka. He kaikki väittivät, että se oli aivan liian pieni, kömpelö ja näkymätön, karvan aina seisoen pystyyn eri suuntiin.
Kaikki yrittivät loukata kissanpentua: salaa nuolivat sen kermaa, jolla isäntä joskus hellii pientä pörröistä palleroaan, tai vieivät luun tai ottivat sen lempilelun.
Näin aika kului. Eräänä talvisena pakkaspäivänä kissanpentu päätti lähteä metsään, jotta ei näkisi eikä kuulisi kiusaajistaan. Pakattuaan reppuunsa välttämättömimmät tavarat, pörröinen pallero lähti sinne minne silmät näkivät.
Kauan tai lyhyesti se vaelteli metsässä, näki puun onkalossa asunnon ja päätti jäädä sinne asumaan. Onnekseen joku eläimistä oli varannut ruokaa. Näin se eli jonkin aikaa, värisemällä pimeydestä ja erilaisista tuntemattomista äänistä.
Mutta eräänä päivänä pelkonsa voitettuaan se ryömi asunnostaan ulos ja törmäsi tuntemattomaan eläimeen. Tuntematon näytti sille valtavan kokoiselta. Kissanpentu pelästyi, painoi pörröisen hännän välistään, painui maahan, karva seisoi pystyyn. Ja hiljaisen miauinnin sijasta kuului varma sihinä. Tuntematon eläin juoksi pakoon, rikkoen kaiken tiellään.
Uteliaisuus voitti pelon, kissanpentu päätti tutustua ympäristöön, vaikka oli yö. Kuljeskellessa syvemmälle metsään, se näki kirkkaasti loistavan koristelun kuusta. Muistot vyöryivät päälle, se halusi niin kovasti nähdä isäntänsä, tuntea hänen kättään päällään, purista hänelle laulun. Päätä laskien, kissanpentu vaelteli, itse tietämättään minne.
Kuinka kauan kissanpentu vaelteli, sitä ei tiedetä, se oli menettänyt ajan käsityksen. Yhtäkkiä se kuuli huutoja, joku pyysi apua. Miettimättä se juoksi huudon suuntaan.
Aukealla kissanpentu näki vanhat tuttavansa: koiranpennun, hanhen ja vasikan. Ne olivat kuopanneet yhteen, painuneet toisiaan vasten ja katsoivat pelästyneesti valtavaa harmaata eläintä. Kissanpentu oli jo nähnyt sen asuntonsa lähellä. Asennon ottaen, karva seisoen pystyyn, kissanpentu sihaisi. Se juoksi puolustamaan pitkäaikaisia kiusaajansa. Pelottava eläin juoksi pensaisiin ja pakeni.
Kissanpentu lähestyi pelästyneitä kiusaajia, ne eivät heti tunnistaneet sitä, sillä pienestä, kömpelöstä ja rumasta kissanpennusta, jota ne jatkuvasti kiusasivat ja nöyryyttivät, oli tullut todellinen kaunottare. Nyt se pystyi puolustamaan paitsi itseään myös muita.
Anteeksi meille! Meitä häpeää tekojemme takia.
Pyytelivät anteeksi pelastetut kotieläimet.
Mutta kissanpentu oli jo kauan sitten antanut heille anteeksi eikä kantanut kaunaa. Kaikki yhdessä palasivat kotiin. Isäntä tuli heitä vastaan, otti kissanpennun syliin ja silitti sitä kauan, kauan.
