Ulkona oli tammikuu. Ikkunan takana kauniit lumihiutaleet tanssivat ilmassa kuin elävät, ja taivaalla paistoi kirkas aurinko. Päivä oli niin ihana, että edes ankara, nenää purevakaan pakkanen ei pilannut sitä.
Pieni Mikko puki päähänsä suosikkipipunsa, joka oli harmaa. Lapaset ja lämmin kaulahuivi olivat myös harmaat. Ja pienestä pojasta tuli harmaisen karvaisen kissanpennun näköinen.
Mikko avasi oven, astui kynnykselle ja huudahti:
Voi miten kaunista! Olen nähnyt tällaista vain kirjan kuvissa, joita isoisä lukee minulle iltaisin. Voiko ulkona todella olla näin kaunista? Varmaan tällaisina ihmeellisinä päivinä tapahtuu usein taikoja.
Mikko ryntäsi juoksemaan lumessa, joka narskui niin melodisesti jalkojen alla. Poika päätti mennä metsään kävelylle, siellä puut ovat varmaan kuin valkoisiin turkiksiin puettuja, ja kinokset ovat vieläpä Mikkoa korkeampia.
Poika kulkee metsässä ja yhtäkkiä kuulee jonkun piipittävän ohuella, hellälla äänellä.
Mielenkiintoista, kuka se voisi olla?
Poika ajatteli.
Hidastaen askeleitaan Mikko katseli eteensä ja näki pienen punaisen hiiren. Se oli kaatunut selälleen ja makasi liikkumatta. Mikko ryntäsi hämmästyneenä sen luo:
Hiiri, hiiri, oletko elossa?
Hiiri ei reagoinut.
Varmaan parka on jäätynyt. Ja yhtäkkiä pieni punainen hiiri avasi silmänsä hieman ja hyppäsi heti ylös.
Huh huh, voi pojat!
Se piipitti.
Tämä on ihmeitä! Osavatko eläimet todella puhua?
Ja silloin Mikko muisti, kuinka isoisä oli kertonut hänelle mielenkiintoisia tarinoita, joissa talvikuukausina tapahtui erilaisia taikoja. Varmaan tuo taianomainen hetki on nyt koittanut.
Etkö siis ole kissa?
Piipittävä hiiri kysyi.
En, mistä sait sellaisen ajatuksen?
Poika hämmästyi.
No minä juoksin hiljaa eteenpäin, ja yhtäkkiä käännän pääni, ja horisontissa olet sinä, koko ajan harmaa, karvainen ja pyöreä. Luulin, että olet kissa ja päätin teeskennellä, että olen jäätynyt tällaisessa kylmyydessä.
Mutta miksi?
Poika ei lakannut hämmästelemästä.
Jotta et söisi minua.
Mikko ja hiiri nauroivat äänekkäästi. Ja silloin hiiri kysyi:
Voisitko tulla minun luokseni kylään?
Mielelläni, en ole koskaan aiemmin käynyt kylässä oikeilla eläimillä, jotka osaavat puhua. Mutta miten löydän sinun kotisi?
Tehdään näin – minä juoksen hiljaa kotiin ja lumeen jää jälkiä tassujeni jäljiltä. Niitä seuraamalla pääset kotiini.
Niin he sopivat. Hiiri ryntäsi polkua pitkin ja Mikko sen jälkiä seuraten.
Poika kulkee polkua pitkin eikä käänny minnekään. Yllättäen hänen tiellään ilmestyi lumipallo, ja aivan Mikon nenän edessä pallo muuttui villisiaksi.
Huh huh! Kuka täällä polulla estää minua vierimästä?
Voi ihmeitä! Sinäkin osaat puhua? Onko tämä edes mahdollista?
Hämmästyksestä takapuolilleen kaatuen Mikko sanoi.
Tottakai, me eläimet myös puhumme ja ymmärrämme teitä ihmisiä täydellisesti.
Villisika vastasi.
En olisi voinut kuvitellakaan, että te ymmärrätte meitä!
Poika sanoi.
Tiedätkö mitä? Tule minun luokseni kylään. Ruokin sinut ja samalla lämmittelet ennen kotimatkaa.
Villisika huusi hymyillen.
Uudet ystävät sopivat samalla tavalla kuin hiiren kanssa. Villisika jättää jälkiä ja Mikko seuraa niitä mökkiin.
Poika kulkee polkua pitkin ja hyräilee laulua.
Ei ehtinyt vilkaista ympärilleen, kun yhtäkkiä hänen eteensä hyppäsi punainen hiiri ja huusi:
Tässä on minun kotini! Ja nämä ovat ystävättäreni!
Hiiren vieressä tömisteli samanlaisia punaisia hiiriä.
Nyt me ruokimme sinut herkullisimmalla herkkupalalla.
Hiiri ojensi Mikolle pienen heinätupun.
Mikko ajatteli, että jos hiiret osaavat puhua, niin heinä on varmaan taianomaista – ihmisille syötävää. Poika maistoi heinätuppoa ja ilahtui.
Osoittautui, että tämän heinäsuovan poika oli yhdessä isoisänsä kanssa jo kesällä valmistanut heidän hevosilleen, jotka asuvat tallin vieressä kotona. Isoisä on pitkään kasvattanut oriita ja lumivalkoisia hevosia, ja niitettyä heinää lemmikeille he säilyttävät juuri täällä, metsässä.
Kun Mikko ajatteli ja iloitsi, villisika hiipii huomaamatta takaapäin.
Ahaa, olet jo täällä! No hyvä! Tarjoan sinulle nyt herkkua.
Torahammas ojensi pojalle samanlaisen heinätupun.
Mikko ei uskonut silmiään. Kääntyessään hän näki, että hiiret olivat kadonneet.
Asutteko te yhdessä hiirien kanssa täällä?
Poika kysyi villisialta.
Mitkä hiiret, minä asun täällä ihan yksin.
Villisika vastasi.
Tämä on valtava heinäsuova, kun niin monta pikkueläintä on asettunut siihen.
Mikko ajatteli.
Sillä hetkellä läheltä kuului kova narsku, ja heinäsuovan takaa ilmestyi Mikon isoisä, joka oli tullut metsään rekellä hakemaan heinää.
Ei Mikko ehtinyt kääntyä, kun yhtään eläintä ei enää näkynyt, kaikki olivat hajonneet eri suuntiin.
Mikko kertoi isoisälle, mitä hänelle oli tapahtunut. Isoisä ei lainkaan hämmästynyt, hän kun on elänyt pidempään ja nähnyt elämänsä varrella paljon ihmeitä.
No niin, Mikko-poikani. Jätetäänpä pieni heinäsuova näille metsän eläimille. Toki me valmistimme kaiken tämän hevosillemme, mutta metsän eläimet tarvitsevat myös paikan talvehtia ja asua. Tehdään hyvä teko!
Niin he sopivat. Ja kun Mikko ja isoisä lähtivät, villisika ja hiiret palasivat kotiin. Ja heille jäi mökki talveksi, ja heillä on myös ruokaa.
