Taikakoulun linnassa kutsunnan jälkeen huomattiin, että jotain puuttui. Kaikkein tottelemattomin oppilas, Eero, oli kadonnut. Hänen huoneensa tutkimisen jälkeen selvisi, että hän oli ottanut mukaansa loitsukirjan ja alkemiallisen setin loitsujen tekemiseen.
Taas hän?! huusi rehtori tyytymättömänä.
Älkää vain huolestuko, älkää vain huolestuko, pulisi apulaisrehtori Aino, joka oli tuonut huonoa uutista.
Rehtori rypisti otsaansa. Hänen katseensa porautui apulaisrehtoriin, mukavaan ja pulleaan naiseen iäkkäämmässä iässä.
Sanoinhan, ettei hänen kaltaisensa koskaan pysty elämään rinnan kanssamme, taikureiden. Hänen osansa on heilutella nuijaa taistelukentillä, ei ymmärtää olemassaolon totuutta.
Älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä, tiedättehän hänen traagisen taustansa. Tämä on vain nuoruuden kuohuntaa, apulaisrehtori sanoi anovalla äänellä.
Olen väsynyt hakkaamaan päätäni seinään. Levnit eivät koskaan opi nöyryyttä, ja juuri se on taikuuden opiskelun tärkeintä, rehtori mietti katsellen jo ikkunasta ulos.
Levnit, ihmiset ja taikurit olivat aikojen alusta eläneet kukin omaa elämäänsä, sekaantumatta toistensa asioihin. Mutta kerran mereltä saapuneet valloittajat muuttivat tapahtumien kulun. Heidän kaikkien oli pakko liittyä yhteen voittaakseen vanhat, kansan, joka oli hyvin ilkeä ja ahne.
Vanhat olivat druidien epäonnistunut koe. Eräälle sotaisalle ihmisheimolle druidit lupasivat antaa haavoittumattomuuden ja voiman loitsujen avulla, mutta he tekivät kavalasti ja langettivat kirouksen puunkaltaisesta ihosta.
Suunnitelman mukaan sotureiden piti muuttua yhdessä yössä puiksi, mutta jokin meni pieleen. Ihmiset kasvoivat kuoreen, ja heidän kätensä muuttuivat oksiksi. Näillä oksilla vanhat surmasivat druidit ja lähtivät valloittamaan muita maita, koska toisenlaista elämää he eivät enää voineet hyväksyä.
Mutta palataan Taikakouluun. Siellä valmisteltiin täydellä vauhdilla etsintää tottelemattoman oppilaan löytämiseksi. Rehtori päätti itse löytää karkulaisen ja erottaa hänet julkisesti oppilaitoksesta. Ja mikä ei ole vähäpätöistä, hän aikoi ottaa pois alkemiallisen setin.
Miksi te itse lähdette etsimään? Tämän hoitavat mainiosti vanhemmat oppilaat, apulaisrehtori sanoi huolestuneena.
Tällä kertaa et saa minua harhaan, Aino! Muistan, miten viime kerralla, kun hän karkasi, piilotit tuon kurittoman tallissa viikon. Odotit, kunnes rauhoituin, ja suloit sydämeni tarinalla siitä, kuinka hänet löydettiin taistelukentältä vauvana, aivan yksin...
Rehtori vaikeni, ja hänen katseensa täyttyi surulla. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi yhtä tiukalla äänellä:
Tämä maailma on hyvin julma, ja järjestystä voi ylläpitää vain laeilla ja horjumattomilla säännöillä, joita rakastamasi levnin ei pidä arvossa!
Aino olisi halunnut vastustaa, mutta rehtori keskeytti hänet jyrkästi, kuin leikaten:
Olen sanonut kaiken!
Aamunkoitteessa rehtori ja kaksi vanhempaa oppilasta lähtivät etsimään Eeroa.
Että he kulkivat oikeaan suuntaan, vahvisti vastaan tullut kalastaja, jonka verkkoihin kala salaperäisesti hyppäsi joesta ja asettui siististi kärryyn. Yhdellä liikkeellä rehtori poisti Eeron loitsun ja lopetti kalojen marssin.
Kalat heräsivät, kiemurtelivat ja hyppivät takaisin veteen. Kalastaja pudisti päätään nopeasti, katsoi hämmentyneenä matkalaisiin ja mutisi itsekseen:
Kyllä tuommoista voi nähdä unta. Pitää varmaan mennä varjoon.
Rehtori ja oppilaat jatkoivat matkaansa. Kun he olivat kaukana kalastajasta, yksi oppilaista kysyi:
Arvon rehtori, miksi ette jättäneet saalista kalastajalle? Tämä oli kuitenkin vähäpätöinen loitsu, joka ei tuota kenellekään vahinkoa.
Vähäpätöisiä loitsuja ei ole, vastasi taikuri. Luuletko, ettei kukaan kiinnostu siitä, että köyhällä kalastajalla on yhtäkkiä vuoden kalavarasto? Olen varma, että hänen elämänsä muuttuu perusteellisesti eikä parempaan suuntaan. Ilmaantuu ihmisiä, joita tämä äkillinen vauraus ei miellytä. Lopulta hänet syytetään varkaudesta, koska kukaan ei usko hänen tarinaansa.
Mutta mistä tiedätte, miten ihmiset käyttäytyvät? Ehkä he alkavat kunnioittaa häntä? kysyi oppilas hämmästyneenä.
Olen elänyt maan päällä jo kaksisataa vuotta ja tunnen ihmiset, vastasi taikuri rauhallisesti.
Puolen päivän kuluttua kohtaamisesta kalastajan kanssa matkalaiset saapuivat kylään ja törmäsivät uudelleen karkulaisen jälkiin. Paikallinen lihakauppias kieltäytyi myymästä lihaa ja kehui kylänasukkaille ystävällisesti kaaliaan, herkullisinta mitä he olivat koskaan syöneet.
Voisiko tämäkin tilanne tuottaa kenellekään surua? kysyi oppilas. Tämä lihakauppias tunnetaan koko seudulla töykeydestään ja huonosta luonteestaan.
Ennen vastaamista rehtori poisti loitsun lihakauppiaalta. Sitten hän vei oppilaat sivuun ja sanoi:
Näette vain kolikon yhden puolen. Tiedän, että tämä lihakauppias on työskennellyt kaupassaan lapsuudestaan saakka, ja hän ostaa lihansa naapurikylästä. Tie sinne on levoton, siellä on paljon rosvoja ja varkaita. He kaikki tietävät, ettei lihakauppiaan kanssa kannata riidellä.
Kuvitelkaa, että lihakauppiaana olisi ollut joku ystävällinen isoisä. Kaikki pitäisivät hänestä, mutta ei kauan. Ensimmäisessä kohtaamisessa rosvojen kanssa hyvä mies menettäisi tavaransa, ehkä henkensäkin. Kylänasukkaat jäisivät ilman lihaa. Maailmamme ei ole mustavalkoinen, siinä on monta sävyä.
Kaikki kulkivat hiljaa eteenpäin, kunnes heidän eteensä ilmestyi juuri se laiminlyövä oppilas, jota rehtori etsi. Nuorukaisen kasvoilla näkyi pelko.
Siellä, siellä... änkytti Eero yrittäessään sanoa jotain.
Rauhoitu, sanoi taikuri tiukasti, sano selkeästi, keltä olet pakenemassa?
Tultuaan itsensä, Eero tajusi, että edessä seisoi Taikakoulun rehtori. Mutta hän ei pelästynyt, vaan huokaisi jopa helpotuksesta.
Taidan tehneeni tosi huonon asian. Halusin pukea vanhan kuninkaan patsaan naurettaviin vaatteisiin, jotta ihmiset eivät surisi kulkiessaan ohi, mutta... poika jätti lauseensa kesken.
Kerro kaikki järjestyksessä, sanoi rehtori rauhallisesti.
Löysin vanhan kuninkaan patsaan, aloitti Eero, ja halusin pukea hänet narriksi yksinkertaisella loitsulla, mutta jokin meni pieleen! Ohi kulkevat ihmiset suuttuivat jostain syystä ja ryntäsivät perääni haarukoiden ja nuijien kanssa.
Näettekö, oppilaat, sanoi rehtori rauhallisesti, Eero antoi tunteiden voittaa. Hän luuli, ettei tee mitään pahaa, halusi vain ilahduttaa kansaa. Mutta katsokaa, mihin hänen tekonsa johtivat.
Muistakaa, että se, jolla on voimaa, on velvollinen oppimaan ajattelemaan kylmällä päällä ja tekemään harkittuja päätöksiä. Katsomaan kolikon molempia puolia. Hän ei ottanut huomioon, että patsaat on pystytetty taistelukentälle, jolla kuoli paljon ihmisiä, eikä se ole paikka vitseille.
Eero istui koko ajan päätään painaen, ja poskille valui kyyneleitä. Rehtori kävi hänen luokseen, istui hänen viereensä ja puhui rauhallisesti mutta lujasti:
Eero, toivon, että opit läksysi?
Opin, sanoi kujeilija hiljaa.
Nosta sitten pää ja lähdetään korjaamaan virheesi. Minä puhun ihmisille, ja sinä poistat loitsut patsaista. Sitten palaamme kouluun.
Voinko palata kouluun? Mutta olen tehnyt niin paljon pahaa, mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi oppilas surullisena.
Rehtori katsoi oppilastaan ystävällisesti ja sanoi hiljaa:
Minä itse katsoin sinua ja näin vain kolikon yhden puolen. Ennen päätöksen tekemistä ei ole haitaksi katsoa myös toista puolta.
