Yhdessä kylässä, talossa joka sijaitsi virtaavan joen lähellä, pihalla asui kaksi kukkoa. Joka päivä kanalassa, jossa asui myös munivia kanoja ja pieniä poikasia, oli hyvin meluisaa, koska nämä kaksi kukkoa riitelivät ja kiistelivät jatkuvasti keskenään.
Ja he riitelivät ja kiistelivät joka kerta turhista ja merkityksettömistä pikkuasioista: tuo katsoi vinoon ja epäystävällisesti, tämä kirkui ja kiekui väärään aikaan.
No, miksi te koko ajan nalkutatte toisillenne? Niin kaunis aurinkoinen päivä, ja te taas samaa...
Kysyi porsas, työntäen kuononsa esiin lätäköstä, jossa se oli viihtynyt aamusta asti.
Lähellä navetassa seisoi lehmä ja pureskeli rauhallisesti heinäänsä.
Se nosti hitaasti päänsä ja venyttäen sanoja, sanoi hitaasti:
Muu-u-u, Muu-u-u! Mitä riitapukkareita, mitä rosvojoukkoa! Ja miksi he eivät voi elää hiljaa ja rauhassa?
Ja jatkoi taas tasaisesti heinän pureskelua.
Kerran kukot riitelivät niin äänekkäästi ja pitkään, että näihin ääniin joutuivat kokoontumaan kaikki pihan asukkaat.
Kuk-ke-li-kuu! Kuk-ke-li-kuu! Tulkaa kaikki, tuomitkaa meidät, olkaa hyvät. Emme itse pysty millään selviytymään!
Huusivat kukot täyttä kurkkua.
Ja niin kokoontuivat tärkeät hanhet, levottomat kanat, leppoisat siat jättivät myös suosikkilätäkkönsä ja tulivat pihan keskelle. Kaikki eläimet jättivät askareensa ja ympäröivät vilkkaat kukot.
Kilpailijat pysähtyivät hetkeksi, siirtyivät hieman toisistaan, laittoivat kädet lanteille ja kysyvät pihan naapureiltaan:
Tuomitkaa! Kumpi meistä on kaunein ja näyttävin? Sanokaa, vain totuus, älkää salailko tai kaunistelko mitään. Kenellä on kirkkaimmat höyhenet? Kenellä on pisin ja pörröisin häntä? Kenellä on soinnikkain ääni?
Eläimet ja linnut vaikenivat, alkoivat miettiä miten vastata oikein kukkojen kysymyksiin, miten heidät tuomita. Molemmat urhot ovat hyvin kauniita, molemmat laulavat iloisesti ja soinnikkasti... Toinen toistaan kauniimpi, vaikea valita. Pitkään eläimet ajattelivat, neuvottelivat, kiistelivät ja lopulta lähettivät neuvottelijan riiteleviä kukkoja luokse.
Talon pihan keskelle astui kissa.
Pörrötti kissanpentu häntäänsä, silitti viiksiään, joista oli salaa hyvin ylpeä, maukui hiljaa ja alkoi puhua:
Me täällä ajattelimme, ajattelimme, ja päätimme näin... Molemmat te, kukot, olette komeita kuin kuvasta. Kaikki ympäristössä tietävät, että parempia kukkoja kuin meidän kukot ei löydy mistään pihasta koko kylässä, ei edes koko seudulla.
Miten niin?! Tarkoittaako tämä, että minun höyheneni ovat yhtä kirkkaat, pitkät ja kauniit kuin kilpailijani?
Pörhistyi toinen kukoista.
Silloin toinen riitapukari-kerskailija kilisi kannuksillaan, raapi kynsillään maata ja sanoo:
Ja laulaako hän yhtä äänekkäästi, soinnikkasti ja kauniisti kuin minä? No niin, pidä varasi!!
Ja molemmat kukot alkoivat taas tapella. Pöly nousi patsaaksi, kauniit höyhenet lensivät ympäriinsä, huutoa täynnä piha.
Ja kun valtava pölypilvi laskeutui, asettui maahan, kaikki linnuston pihan asukkaat hierivät silmiään, pudistivat itsestään paksun kerroksen pölyä ja likaa, joka oli ilmestynyt kukkojen taistelun jälkeen, ja näkivät säälittävän näyn.
Molemmat kilpailijat seisoivat likaisina, roskia siivissään, revityt höyhenet, töyhtöiset hännät. Repeytyneet heltat riippuivat toiselle puolelle, jalat raavittu verille, taistelijoiden hengitys ei millään rauhoittunut.
Väsymyksestä molemmat kukot lätsähtivät lätäkköön, voimattomina eivät voineet edes puhua, saati sitten huutaa ja oikeuksia selvitellä. Heidän äänensä olivat käheät kovista huudoista, nokkien välistä kuului vain tuskallista sihinää.
Silloin astui esiin tärkeä hanhi ja sanoi:
Mitä te olette tehneet, epäonnistuneet taistelijat? Voi teitä, riitapukkareita, kerskojia, kerskailijat... Katsokaa nyt kumpikin itseänne, ja sitten toisianne. Ja kumpi teistä on nyt parempi, kauniimpi, kirkkaampi ja äänekkäämpi?
Eivät riitaiset kukot voineet sanoa mitään puolustuksekseen.
Siitä lähtien linnuston pihalla, ja koko kylässä, tuli hiljaisempaa ja rauhallisempaa. Kukot eivät enää riidelleet, eivät kerskailleet toisilleen, vaan elivät sovussa ja rauhassa.
Ja aamuisin, vuorotellen, puhdistivat kirkkaat höyhenensä ja lauloivat soinnikkaan ja äänekkään:
Kuk-ke-li-kuu!
Kuk-ke-li-kuu!
Kuk-ke-li-kuu!
