Kerhossa asui metsässä karhuperhe: isä Karhu, äiti Karhu ja pieni poika Metsänpoika Mikko. Eräänä päivänä isä ja äiti karhu lähtivät metsään keräämään marjoja ja käpyjä talveksi, ja ennen lähtöään he käskivät Mikolle: "Lähdemme koko päiväksi, sinä vain ole kiltti, odota meitä kotona eikä lähde pihalta minnekään!". Ja he lähtivät metsään.
Mikko istui kotona, istui ja istui, mutta aurinko ulkona oli niin houkutteleva, että hän päätti mennä ulos leikkimään pihalle. Hän pyöri ruoholla ja makoili auringossa. Hän näki perhosen kukalla, hiipui lähelle ottaakseen sen kiinni, mutta se lensi pois ja laskeutui toiselle kukalle. Hän hyppäsi sen perään, mutta se lensi vielä kauemmaksi.
Mikko juoksi perhosen perään, juoksi ja juoksi, eikä huomannut, kuinka hän etääntyi kodista ja päätyi tuntemattomaan metsään.
Pieni karhu pelästyi, juoksi sinne tänne niityllä, katseli ympärille eikä nähnyt kotiaan missään. Hän huusi ja huusi, kutsui äitiään, mutta kukaan ei kuullut häntä. Silloin Mikko istui puun alle ja itki katkerasti.
Sillä hetkellä lensi metsässä terävänokkainen moskiito, näki puun alla istuvaa karhupoikaa. Moskiito iloitsi, että nyt se voi purra häntä nenään ja syödä hyvin. Vain kun se lähestyi Mikkoa, se näki, että tämä itki ja pyyhki silmiään. Moskiitolle tuli sääli purra Mikkoa, ja se päätti kysyä, miksi tämä oli niin surullinen.
Miksi itket, tassujalka?
Kuinka en voisi itkeä, moskiito! Eksyin, pakoon kodista, juoksin perhosen perään ja karantutin itseni. Sinä lentelet korkealla, nouse ylös ja katso, näetkö ehkä minun mökkiäni!
Moskiito lensi ylös, lensi ja lensi, alkoi väsyä. Mutta korkeita kuusia ja mäntyjä oli metsässä, ei ollut niin helppo nousta niiden yläpuolelle. Silloin ohi lensi reipas varpunen. Hän näki moskiiton ja ajatteli, että nyt hän syö hyönteisen.
Vain kun hän avasi nokkaansa niellakseen moskiiton, moskiito huusi: "Pysähdy! Älä syö minua, varpunen! Auta minua löytämään Mikon koti, muuten minulla ei ole enää voimia nousta korkeammalle".
Varpunen katsoi alas: siellä Mikko istui ja itki. Varpunen päätti auttaa, koska näin oli laita. Hän lensi kuusia ja mäntyjä korkeammalle, katseli ympärille ja näki Mikon mökin. Sitten hän laskeutui karhupojan luo ja sirittelee: "Juokse minun perässäni, Mikko! Näytän sinulle, missä mökkisi on!".
Karhupoika juoksi varpusen perään, juoksi ja juoksi ja juoksi ulos niitylle kotiinsa. Siellä hänen vanhempansa karhuista olivat jo palanneet metsästä ja etsivät häntä. Kun hän näki heidät, hän huusi ilosta: "Äiti, isä, olen täällä!". Hänen vanhempansa halasivat häntä tiukasti: "Pelotit meidät, Poronkarkea Metsänpoika. Älä enää mene yksin metsään, kuuntele äitiä ja isää, muuten voi tapahtua onnettomuus!".
Mikko lupasi heille, että nyt hän aina kuuntelee vanhempiaan. Ja moskiito ja varpunen tulivat sen jälkeen hänen ystävikseen.
