Päiväkodissamme on tyttönen,
Nimeltään Viivi kaikki kutsuvat.
Mutta me kutsumme häntä
jutuntekijäksi
Ja ahneeksi, sillä hän ei jaa edes keksiään.
Ei jaa kenellekään koskaan
Ja valehtelee jatkuvasti – se on paha juttu.
Ja jos on syntymäpäivä,
Hän katsoo tiukasti kuin tuomitsisi.
Jos hän jakaa kaikille karkkeja ―
Niin ne ovatkin tyhjiä kääreitä!
”Mikä ahne! Kaverit hei! –
Sanovat Eero, Sofia ja minä –
Emme halua leikkiä hänen kanssaan,
Emme kutsu häntä kylään,
Emme tarjoa hänelle karkkia,
Emme ole tämän ahneen kanssa!”
Viivi tulee taas päiväkotiin,
”Hei” ei aamulla sano Otto,
Leo ei tarjoa karkkia,
Mitä tässä tapahtui? Ei ymmärrä.
Menee Sofian luo ― hän vaikenee,
Katri katsoo loukkaantuneena.
Viivi istuu koko päivän yksin
Arvailee: ”Mikä minun syyni on?”
Illalla hän menee äidin luo,
Kysyy isältä kysymyksen:
”Mitä päiväkodissa oikein tapahtui?
Hauskaa oli ja naurettavaa,
Kun jaoin kääreitä,
Vaikka lupasin karkkia.
Tämä vitsi oli niin hyvä,
Olen teillä niin fiksu!
Nyt kaikki kulkevat ohi.
Ja Emma kulkee sivusta.
En tiedä, mikä on syy,
Olen hyvä ystävä, mahtava!”
Isä rypisti tiukasti kulmiaan,
Äidin katse oli kuin myrskyinen meri:
”Eikö sinua häpeä, tyttäreni?
Mitä sinä juuri sanoit minulle?
Sinä sanot, että he ovat ystäviä,
Mutta sinä olet ahne, lapseni!
Riitelit kaikkien kanssa
Ja mitä sinulle jäi, rakas?
Kukaan ei halua leikkiä kanssasi…”
Tytär purskahti itkuun täysin voimin.
”Kyllä tajusin”, hän sanoo.
Ei syytä enää ystäviään:
Itse loukkasin, itse.
Ja tässä on vain hänen syynsä.
Päiväkodissamme on tyttönen,
Rakas ystävä Viivi,
Joka ei petä eikä huijaa,
Aina antaa karkin.
”Hän on parantunut, ystävät!” ―
Kaikille sanovat Eero, Sofia ja minä.
