Eräät kerran asuivat Äiti Luonto ja hänen neljä tytärtään: Kesä, Syksy, Talvi ja Kevät.
Kevät oli sisarista nuorin, iloinen ja kaunein. Hänen pukunsa oli ommeltu nuorista vihreistä lehdistä ja ohuista ensimmäisistä kukkista. Hänen tullessaan kaikki ympärillä heräsi: puut, linnut, eläimet. Elämä alkoi kuohua.
Mutta yhdelle pahalle noituudelle Kevät ei ollut mieleinen. Hän rakasti hänen sisariaan: kuumaa Kesää, kultaista Sykkyä ja lumista Talvea. Noitaja päätti vangita Kevään sanansaattajan, satakielen, jotta Kevät eksyisi ja ei tulisi Talven tilalle.
Noitaja alkoi valmistaa satakielelle jääistä häkkiä, ja kun hän oli valmis, hän lähti pyytämään lintua.
Varhain aamulla satakieli lensi lämpimästä pesästään laulakseen kauniin laulun ja herätäkseen kirkkaan auringon, kutsukseen Kevään.
Noitaja tarttui laulajaan ja sulki sen häkkiin. Kuultuaan satakielen laulua, aurinko ei tullut pilvien takaa ja ei valaistunut maata säteillään. Eikä Kevät herännyt.
Mutta kuinka lapset odottivat Kevään! Kaikki olivat väsyneet Talveen, he halusivat lämpöä ja vihreyttä.
Lapset ymmärsivät, että satakieli ei laulakaan jostain syystä, ja siksi Kevät ei tullut ihmisten luokse vierailulle. Lapset pyysivät yhtä Mestaria tekemään heille piillejä, joilla he voisivat soittaa satakielen laulua.
Tämä Mestari rakasti Kevään kovasti ja ilman miettimistä teki ihmeellisiä piillejä. Lapset alkoivat soittaa, aurinko kuuli tutun melodian ja tuli pilvien takaa.
Kevät tuli! Lumi alkoi sulaa, purot alkoivat virtaa. Lämpimän auringon säteet ulottuivat noituuden asuntoon asti. Jäinen häkki suloi, ja satakieli lensi vapauteen. Noituutta ei koskaan enää nähnyt kukaan.
