Alku, eli miksi karhunpentu päätti lähteä matkalle
Eräässä kauniissa, viihtyisässä, pienessä kaupungissa asui nuori velho Hyvämieli. Hän auttoi mielellään kaikkia ja oli jokaisen kaupunkilaisen ystävä.
Hän rakensi talon yhdessä perheen kanssa, joka oli äskettäin muuttanut kaupunkiin: heillä ei vielä ollut omaa kotia, joten se piti pystyttää pian. Toisinaan hän auttoi päivän väsyttämää nuohoojaa vuoron viimeisen savupiipun kanssa. Ja toisinaan hän etsi pienelle tytölle kadonnutta nukkea.
Velho ei koskaan kieltäytynyt tavallisesta inhimillisestä avusta. Vain yhtä hän ei onnistunut tekemään: hän ei saanut aikaan mitään ihmettä ja auttamaan ihmisiä taikalahjallaan.
Hyvämieli suri suuresti, niin suuresti, että lakkasi itsekin uskomasta taikuuteen. Hän oli kuin lintu, joka oli tuntenut lentämisen kauneuden mutta menettänyt mahdollisuuden lentää.
Päivästä toiseen hän yritti väsymättä tehdä jotain erityistä, jotta saisi takaisin syntymälahjansa. Mutta mikään ei onnistunut. Hän ei voinut lahjoittaa ihmisille kauniita kukkia juhlaan eikä tuulenpuuskaa, joka nostaisi leijat ilmaan. Hän moitti itseään yhä enemmän ja päätti, ettei ansaitse olla velho.
Yksinkertaisessa viihtyisässä talossaan hänellä oli aina ruokaa nälkäisille, apua niille, jotka sitä etsivät, ja katto päänsä päälle niille, joilla ei ollut minne mennä. Mutta hänen sydämessään ei ollut iloa eikä onnea, sillä velho ei voinut iloita, kun ei onnistunut edes pienimmässä taikatempussa. Aurinko kurkisti taloon yhä harvemmin, ja sitten tuli talvi.
Hyvämielen talossa oli yksi erityisen arvokas esine: äidin lahjoittama nallekarhu Topotti, jota hän vaali huolellisesti. Nallekarhu istui viihtyisellä hyllyllään ja tarkkaili velhoa. Hän muisti tämän pienenä poikana, ja nyt tästä oli kasvanut aikuinen, hyvä ja rehellinen ihminen. Karhu tunsi hänet iloisena ja onnellisena, mutta myös surullisena, kuten nyt, täysin uskomatta, että hän voisi enää koskaan tuottaa ihmisille ihmeitä.
Topotti tiesi, kuinka kipeää ystävän sydämelle oli tehnyt se, että lähellä olleet ihmiset olivat pettäneet hänet heti, kun apua ei enää tarvittu. Mutta siitä huolimatta Hyvämielen sielu ei lakannut olemasta puhdas ja avoin, ja se näki sitkeästi kaikessa vain parasta.
Karhu piti tästä ystävänsä ihanasta ominaisuudesta. Hän piti siitä, miten Hyvämieli iloitsi, kun oli onnistunut auttamaan jotakuta ja päivä oli siten elänyt mielekkäästi.
Nyt Topotti halusi erityisesti auttaa epätoivoista ystäväänsä ja nähdä tämän hymyn, joka oli kuin aurinko. Mutta mitä hän, pehmoinen nallekarhu, voisi tehdä? Karhu mietti pitkään, mutta mitään ei keksinyt.
Yhtäkkiä karhu kuuli tutut askeleet: Hyvämieli oli palannut kotiin. Velho istui nojatuoliin, kietoi peiton ympärilleen ja katsoi ikkunasta sanoen:
Tiedätkö, ystäväni Topotti, joskus tuntuu, että ymmärrät kaiken. Jopa paremmin kuin moni muu ymmärtää, mikä minua vaivaa. Mutta et osaa puhua, joten et voi antaa minulle neuvoja... Kadulla on tullut kylmä, ja lunta on satanut niin paljon, että se on aivan kuin lumisatu! Mitä sitä turhia kertomaan? Nyt näytän sinulle!
Velho heitti peiton pois, nousi ja otti karhun hyllyltä ja kantoi sen ikkunan ääreen, jotta tämä voisi ihailla luonnon lumista asua.
Katso, pieni! Eikö kaupunkimme ole kaunis talvella, valkoisen lumipeitteen verhoama! Tuolla kaukana näkyy metsä, joka nukkuu kevääseen asti lumipeitteen alla. Usko pois, se on hyvin kaunis. Ja metsän takana on meri... Ehkä jossain siellä on jotain, mikä voisi auttaa minua tekemään ihmeen. Sillä ihme on jokaisen velhon ulottuvilla, paitsi minun... No niin, ystäväni, meillä ei nyt ole aikaa matkoihin. Täällä on paljon töitä, mutta sanon sinulle: matkustaminen on ihanaa!
Hyvämieli huokaisi surullisena, laski karhun takaisin hyllylle, kaatoi itselleen kupillisen tuoksuvaa teetä, joi sen seisten ikkunan ääressä, katseli auringonlaskua, kävi makaamaan rakkaalle sohvalleen ja nukahti.
Karhu katseli nukkuvaa velhoa ja muisti, kuinka Hyvämieli oli pienenä poikana keinuttanut häntä keinussa, lukenut hänelle tarinoita matkoista, rohkeista ritareista ja hyvistä velhoista. Kuinka hän oli istunut nurmikolla pilviä katsellen. Velho oli silloin pitänyt luonnon tarkkailusta ja kuullut sen hengityksessä erityistä musiikkia, joka muuttui sään ja vuodenaikojen mukana.
Hyvämieli tunsi herkästi, kuinka tärkeää on vaalia jokaista kukkaa, kuinka arvokas on jokainen linnun laulu ja kuinka taianomaista on kotitalon vieressä solisevan puron vesimusiikki. Ja yhtäkkiä karhu ymmärsi, kuinka auttaa ystäväänsä!
Minä, Topotti, lähden matkalle ja löydän sen, mikä auttaa Hyvämielen taas tekemään ihmeitä, niin kuin velhojen kuuluukin, erityisesti sellaisten hyvien ja rehellisten velhojen! Päätös on tehty! Olen rohkea ja tuon ystävälleni takaisin ilon, jonka ihme jollekulle tuottaa.
Nallekarhu laskeutui varovasti hyllyltä, katsoi vielä kerran nukkuvaa velhoa, jonka unta varmasti kaunisti jokin mukava uni, kosketti tämän kättä tassullaan ja avasi hiljaa oven ja astui kynnyksen yli.
Auringon ensimmäiset säteet olivat juuri nousseet horisontin taakse. Kaunista! Lumi kimalsi aamunkoitteessa, pakkanen kirpaisi nenää. Nallekarhun edessä avautui valtava, kaunis ja samalla pelottava tuntematon maailma, jota hän ei tuntenut istuessaan viihtyisällä hyllyllään. Nyt hänen täytyisi kohdata tämä maailma löytääkseen sen, mikä auttaisi ystävää uskomaan taas ihmeeseen.
Nallekarhusta oli pelottavaa lähteä matkalle. Hän ei tiennyt, mitä etsi, mutta hänen oli pakko auttaa velhoa. Topotti hyppäsi metsänvartijan reen kyytiin. Vartija kävi joka aamu ajamassa metsän läpi tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa sen asukkaille.
Metsänvartija tuli talosta, valjasti hevosen reen eteen, istui mukavasti ja lähti matkaan, eikä aavistanut, että pieni matkustaja istui hänen kyydissään.
Matka ei ollut pitkä, ja nallekarhu päätyi lumiseen talvimetsään. Heti kun vartija pysäytti reen, karhu laskeutui varovasti alas ja jatkoi matkaa jalan. Oli kiire, jokainen minuutti oli tärkeä!
Nallekarhun matka talvimetsän halki
Oli kylmä, kun pienet pehmoiset tassut kulkivat metsässä. Ne uppoilivat jatkuvasti lumeen, mutta matkaa oli jatkettava, ja nallekarhu jatkoi eteenpäin.
Hän kulki pitkään tarkkaillen tarkasti kaikkea ympärillään, sillä ehkä juuri metsästä löytyisi se, mitä hän etsi. Mutta mitään ei löytynyt, ja väsyneenä karhu istahti puun viereen. Yhtäkkiä lähistöltä hyppäsi esiin jänispoika. Hän katsoi tarkkaavaisesti nallekarhua.
Hei! Olen Pörrö! Taidat olla setä Karhun sukulainen. Tule, näytän sinulle tien hänen luolalleen. Mutta outoa: luulin, että kaikki karhut nukkuvat talvella, eivätkä ne käy toistensa luona vierailemassa...
Nallekarhu hymyili ja sanoi:
Hei, Pörrö! En ole lainkaan setä Karhun sukulainen, olen vain pehmolelunallekarhu Topotti, siksi en nukukaan.
Mitä sitten teet metsässä, ja miten voin auttaa sinua? kysyi Pörrö.
Nallekarhu raapi tassullaan pehmoista päälakeaan ja aloitti kertomuksensa:
En tiedä, miten voisit auttaa minua, mutta lähdin metsään pelastaakseni ystäväni, hyvän velhon. Hänelle annettiin minut lahjaksi, kun hän oli vielä pieni, ja nyt hän on aikuinen. Tiedätkö, kuinka monelle ihmiselle hän on auttanut käsillään! Mutta on jo pitkään ollut niin, ettei hän osaa tehdä mitään taikaa, ja se surettaa häntä suuresti. Hän lakkasi uskomasta taikuuteen ja ajattelee, ettei enää voi kutsua itseään velhoksi. Siksi lähdin matkalle löytääkseni sen, mikä auttaa häntä uskomaan itseensä taas ja saamaan takaisin kyvyn tehdä ihmeitä. Tämä metsä on lähellä kotiamme, siksi aloitin matkani täältä. Eikö teillä metsässä ole sitä, mitä etsin?
Pörrö silitti tassullaan korvaansa. Hän ei ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän halusi kovasti auttaa karhua.
En ole nähnyt sitä, mitä etsit, mutta vanha Pöllö-ukko tietää kaiken ja varmasti osaa auttaa sinua. Tule, saatan sinut hänen luokseen!
Matka oli pitkä, mutta Pörrön seurassa karhusta ei tuntunut pelottavalta, ja tie tuntui iloisemmalta. Vihdoin karhu ja Pörrö saapuivat vanhan tammen luo, jossa Pöllö-ukko asui. Pörrö huusi:
Hei, Pöllö-ukko! Tarvitsemme kipeästi neuvoasi!
Samassa hetkessä oksalle ilmestyi pöllö, katsoi vieraita tarkasti ja sanoi:
Hei! No niin, jos tarvitsette neuvoa, autan teitä mielelläni, niin paljon kuin voin.
Karhu oli hyvin iloinen ja päätti kertoa nopeasti sen, mikä ei antanut hänelle rauhaa.
Pöllö-ukko mietti. Hän tiesi todella kaiken, mutta ei tiennyt, miten auttaa karhua. Metsässä ei ollut mitään sellaista.
Tässä et löydä mitään, vaikka kuinka etsisit. Vaikea tehtävä sinulla on, mutta haluksesi auttaa ystävääsi osoittaa sinulle, mitä etsit. Kuulin isoisältäni, että meren takana metsämme ulkopuolella on jotain erityistä. Mene sinne. Pörrö vie sinut Valkohäntä-peuralle, ja hän kuljettaa sinut rannalle, sillä matka pienillä tassuillasi on pitkä. Minä annan sinulle käpysen, ettet unohda metsäämme. Ota tämä.
Nallekarhu nosti käpysen ja puristi sitä lujasti pehmoisissa tassuissaan. Se ei tietenkään ollut sitä, mitä hän etsi, mutta lahja oli hyvin arvokas. Pieni matkailija tiesi varmasti, että jatkaisi matkaa, ja hän oli kiitollinen avusta Pörrölle ja Pöllö-ukolle.
Kiitos, Pöllö-ukko, neuvosta. Meidän on aika lähteä. Näkemiin!
Näkemiin, Topotti, pieni rohkea matkailija! Opetit meille paljon, metsän asukkaille. Emme unohda rohkeuttasi. Hyvä matka sinulle, ja toivottavasti löydät etsimäsi! sanoi vanha pöllö hyvästiksi.
Pörrö ja nallekarhu saapuivat nopeasti Valkohännälle.
Hei, Pörrö! Hauska nähdä sinut! Mikä tuo sinut luokseni?
Hei, Valkohäntä! Pehmolelunallekarhu Topotti tarvitsee apua. Hänen täytyy auttaa tärkeää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista. Hän menee merelle, mutta pienillä tassuillaan hän kulkisi sinne hyvin kauan. Voisitko viedä hänet?
Tietenkin, autan mielelläni! Topotti, nouse selkääni ja pidä kiinni kunnolla, vastasi Valkohäntä ja laskeutui lumelle, jotta karhun oli helpompi nousta.
Kiitos, Pörrö, näkemiin! En unohda sinua ja apuasi, sanoi karhu jänikselle.
Näkemiin, Topotti! Onnea matkaan, ja toivottavasti löydät etsimäsi, vastasi Pörrö.
Valkohäntä nousi ylös ja vei karhun merelle, missä pieni pehmomatkailija yrittäisi löytää sen, mikä palauttaisi velholle uskon ihmeeseen. Hirvi-poikanen kuljetti karhun merelle nopeasti. Karhu laskeutui peuran selästä.
Kiitos, Valkohäntä, että veit minut niin nopeasti perille. En unohda apuasi. Minun on kiirehdittävä, viivyttely ei käy. Näkemiin!
Hyvää matkaa, rohkea pieni nallekarhu Topotti, ja toivottavasti löydät etsimäsi, sanoi Valkohäntä hyvästiksi.
Rannalla karhu näki veneen ja kiipesi siihen. Hän nukahti, sillä hän oli väsynyt päivän matkasta, ja edessä oli vielä paljon seikkailuja ja tapaamisia. Karhu nukkui, ja hänelle näkyi unta, että hän oli palannut kotiin, ja Hyvämieli hymyili hänelle kuten kaukaisessa lapsuudessa, sillä hän oli luonut ihmeen koko kaupungille, lahjoittaen kaikille asukkaille ennen näkemättömiä ihania kukkia, jotka olivat puhjenneet kaikille kukkapenkeille.
Nallekarhun matka merten halki
Aamu koitti, ja aaltojen kohina herätti karhun. Pieni matkailija katseli ympärilleen. Hänen nukkuessaan kalastaja oli tullut ja lähtenyt veneellään merelle.
Meri oli uskomattoman kaunis ja tyyni. Se keinutti venettä hiukan. Nallekarhusta oli pelottavaa, sillä yhä kauemmas kotoa hän eteni. Mutta hän ei ollut vielä löytänyt sitä, mikä voisi auttaa velhoa uskomaan taas ihmeeseen, eikä siksi ollut paluuta, vain eteenpäin.
Meri oli kaunis. Talvella se oli tietenkin erilainen, kuten koko luonto, mutta sen aalloissa oli erityinen musiikki ja erityinen viehätys.
Karhu muisti jälleen velhon, joka piti luonnon tarkkailusta. Tämä olisi pitänyt siitä maisemasta, joka avautui karhun silmien eteen. Hänen täytyi olla rohkea ja etsiä entistä ahkerammin sitä, mikä auttaisi ystävää. Eikä matkan uutta sivua, joka aukeni karhulle aamunkoitteessa, saanut hukata.
Katsellessaan merelle pieni matkailija ei nähnyt siinä mitään erityistä. Yhtäkkiä veden pinnalle ilmestyi hylje. Karhu katseli sitä tarkkaavaisesti, ja hylje, huomatessaan tämän, uiskenteli veneen luo.
Hei, minä olen Vikkelä! Entä sinä? Mikä toi sinut tänne meidän kylmään pohjoiseen mereemme?
Hei, Vikkelä! Olen pehmolelunallekarhu Topotti. Lähdin merelle auttamaan ystävää, hyvää velhoa. Hänelle annettiin minut lahjaksi, kun hän oli vielä pieni, ja nyt hän on aikuinen. Tiedätkö, kuinka monelle ihmiselle hän on auttanut! Mutta hän ei enää osaa tehdä taikaa, ja se surettaa häntä suuresti. Hän pitää itseään sen arvottomana, ettei enää ansaitse kutsua itseään velhoksi. Siksi lähdin matkalle löytääkseni sen, mikä palauttaa hänelle mahdollisuuden tehdä ihmeitä. Aloitin matkani metsästä, mutta siellä ei ollut sitä, mitä etsin. Pöllö-ukko kertoi, että merellä on jotain erityistä. Ja niin minä olen täällä. Eikö teillä merellä ole sitä, mitä etsin, jotta voisin auttaa tärkeää ystävääni? karhu vastasi hylkeelle.
Vikkelä raapi päätään.
En tiedä mitään erityistä meressämme enkä ole nähnyt mitään, mikä muistuttaisi sitä, mitä etsit. Vien sinut setä Kiskon luo. Hän on viisain täällä ja varmasti osaa auttaa sinua. Istu selkääni, niin uimme hänen luokseen.
Karhu siirtyi veneestä Vikkelän selkään, ja he lähtivät uimaan setä Kiskon luo. Matka ei ollut pitkä, ja Vikkelä löysi pian valtavan valaan, joka uiskenteli hitaasti etsien mielenkiintoisia uutisia.
Hei, setä Kisko! Tarvitsemme kipeästi apuasi, viisasta neuvoasi!
Setä Kisko oli iloinen nähdessään Vikkelän ja hän mielellään antoi neuvoja, kun häneltä pyydettiin. Sillä jos pyydetään neuvoa, se tarkoittaa, että voit auttaa, ja auttaminen on tärkeää.
Hei! Jos tarvitsette neuvoa, kertokaa, mistä on kyse. Autan teitä parhaani mukaan.
Karhu oli erittäin iloinen siitä, että setä Kisko suostui auttamaan, ja hän päätti kertoa nopeasti sen, mikä ei antanut hänelle rauhaa.
Viisas valas mietti pitkään karhun kertomusta ja sanoi lopulta:
Vaikea tehtävä sinulla on, Topotti. Sitä, mitä etsit, ei löydy merestä, vaikka kuinka yrittäisit. Mutta meillä on pohjoisen helmi! Vikkelä, aseta karhu selkääni ja tuo hänelle lahjaksi erityinen helmi, jonka voi löytää vain täältä. Lämpimissä merissä helmet ovat erilaisia... Sen jälkeen viemme Topotin rannalle. Hän voi lähteä vuorille, sieltä hän ehkä löytää sen, mitä etsii.
Vikkelä asetti karhun setä Kiskon selkään, ja sukeltaen se nousi pinnalle hetken kuluttua pitäen evillään jotain uskomattoman kaunista.
Tässä on helmi lahjaksi sinulle, Topotti, jotta et unohtaisi matkaasi meille. Valitettavasti meillä ei ole sinulle muuta, mutta olen iloinen, että voin auttaa niin rohkeaa pientä kaveria. Uskon, että löydät etsimäsi. Näkemiin, Topotti, hyvää matkaa!
Näkemiin, Vikkelä! Kiitos kaikesta. En unohda apuasi! sanoi karhu hyvästiksi.
Setä Kisko vei karhun nopeasti kallioiselle rannalle. Laskettuaan pienen matkailijan maihin hän sanoi:
Näkemiin, Topotti! Opetit meille paljon, meren asukkaille, pieni rohkea matkailija. Emme unohda ystävällisyyttäsi, ja hyvä matka sinulle! Löydä varmasti se, mitä etsit!
Kiitos neuvoista, avusta ja lahjasta, setä Kisko. En unohda ystävällisyyttänne, näkemiin! sanoi karhu uivalle valaalle hyvästiksi.
Karhu katsoi ympärilleen: edessä kohosivat korkeat vuoret. Pelottavaa oli jatkaa matkaa pienelle pehmolelukarhulle, mutta hänen oli jatkettava.
Metsästä eikä merestäkään ei ollut löytynyt mitään erityistä, joten hänen oli oltava rohkea ja jatkettava matkaa. Karhu lähti kulkemaan vuoristopolkua katsellen ympärilleen, ettei ohittaisi sitä, mitä etsi.
Mitä kohtaamisia ja upeita maisemia häntä odottaisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta karhu muisti Hyvämielen. Kuinka hän olisi pitänyt vuorista! Nopeasti takaisin velhon luo nähdäkseen hänet onnellisena ja uskovaisena ihmeeseen, niin kuin niin hyvän ihmisen kuuluukin. Ja karhu kiirehti.
Nallekarhun matka vuorilla
Pieni pehmolelunallekarhu kulki vuorilla talvella raskaasti. Lumi oli kaunista, mutta huipuilla sitä oli vielä enemmän kuin metsässä, ja se teki pienten tassujen kulkemisesta vaikeaa. Tuuli oli paljon voimakkaampi ja kylmempi.
Karhu oli aivan uupunut. Hän istahti nojaten selkänsä vuorta vasten ja alkoi miettiä, miten löytäisi täältä sen, mikä auttaisi ystävää. Hän ei osannut edes kuvitella, mikä se olisi. Yhtäkkiä hänen edessään seisoi pieni vuohenpoikanen. Vuohenpoikanen tarkkaili häntä.
Hei, olen vuohenpoikanen Jaska. Mutta en ole mikä tahansa vuohenpoikanen, vaan vuorten vuohi. En ole ennen tavannut sinua vuorillamme. Kuka olet? Mikä toi sinut tänne?
Hei, Jaska, olen pehmolelunallekarhu Topotti! Lähdin vuorille auttamaan ystävää, hyvää velhoa. Hänelle annettiin minut lahjaksi, kun hän oli vielä pieni, ja nyt hän on aikuinen. Tiedätkö, kuinka monelle ihmiselle hän auttaa käsillään! Mutta hän ei osaa tehdä taikaa, ja se surettaa häntä suuresti. Hän on lakannut uskomasta ihmeisiin ja pitää itseään sen arvottomana, ettei enää ansaitse olla velho. Siksi lähdin matkalle löytääkseni sen, mikä palauttaa hänelle mahdollisuuden tehdä ihmeitä. Aloitin matkani metsästä, mutta siellä ei ollut sitä, mitä etsin, ja Pöllö-ukko kertoi, että merellä on jotain erityistä. Menin merelle, mutta sielläkään en löytänyt mitään. Setä Kisko neuvoi minua etsimään vuorilta sitä, mikä auttaisi velhoa palauttamaan uskonsa ihmeeseen... Onko teillä vuorilla sitä, mitä etsin, Jaska? karhu vastasi vuohenpoikaselle.
Vuohenpoikanen mietti. Hän ei ollut nähnyt vuorilla mitään sellaista, mutta hän halusi kovasti auttaa karhua.
En ole nähnyt sitä, mitä etsit, mutta viisas vanha Irbis-ukko tietää kaiken ja varmasti osaa auttaa sinua. Kiipeä selkääni, niin viedään sinut hänen luokseen.
Matka oli lyhyt, sillä Jaska liikkui helposti vuorilla, kuten kuuluukin vuorivuohelle, ja he olivat pian vanhan Irbiksen luolan luona. Jaska huusi:
Hei, Irbis-ukko! Tarvitsemme kipeästi neuvoasi!
Samassa hetkessä luolasta ilmestyi Irbis, suuri ja kauniiseen turkkiin pukeutunut. Hän katseli vieraita tarkkaavaisesti ja sanoi:
Hei! No niin, jos tarvitsette neuvoa, autan teitä mielelläni, niin paljon kuin voin. Kertokaa, mistä on kyse.
Karhu oli hyvin iloinen siitä, että viisas Irbis-ukko suostui auttamaan, ja hän päätti kertoa nopeasti sen, mikä ei antanut hänelle rauhaa.
Irbis kuunteli Topottia ja mietti. Hän tiesi kaiken vuorilla, mutta ei tiennyt, miten auttaa karhua.
Tässä et löydä mitään, vaikka kuinka etsisit. Vaikea tehtävä sinulla on, Topotti, mutta haluksesi auttaa ystävää on kiitettävää. Kiipeä selkääni, niin viedään sinut ystävälleni, kotkalle Pikasiipelle. Ehkä hän voi auttaa sinua. Ja Jaskan on aika palata kotiin äitinsä luo, hän on varmasti jo huolissaan...
Jaska tuli karhun luo ja painoi päänsä alas, ja karhu silitti tätä pehmoisella tassullaan ja sanoi:
Näkemiin, Jaska! Kiitos, että et jättänyt minua yksin vuorille. En unohda apuasi ja ystävällisyyttäsi.
Näkemiin, Topotti! Hyvää matkaa, ja toivottavasti löydät varmasti sen, mitä etsit, sanoi Jaska hyvästiksi.
Karhu kiipesi Irbiksen selkään ja jatkoi matkaa. Pian he saapuivat Pikasiiven luo, joka asui vuoren huipulla. Pikasiipi huomasi ystävänsä ja tuli vieraita vastaan.
Hei, ystäväni! Ja sinä, karhu, hei vain! Mikä toi teidät luokseni?
Hei, Pikasiipi! Pehmolelunallekarhu Topotti tarvitsee kiireesti apua ystävälleen, velholle. Velho on menettänyt uskonsa ihmeisiin, ja karhu on päättänyt löytää sen, joka auttaisi. Hän aloitti matkansa metsässä, mutta siellä ei ollut mitään. Pöllö-ukko kertoi, että merellä on jotain erityistä. Karhu lähti merelle, mutta ei löytänyt sieltä mitään. Setä Kisko neuvoi häntä menemään vuorille, mutta täälläkään ei ole mitään sellaista... Sinä lennät ympäri maailmaa ja tiedät kaiken, ehkä voisit kertoa, mistä löytäisin sen, mikä auttaa velhoa?
Kotka mietti.
Olen lentänyt ympäri maailmaa, mutta en ole nähnyt mitään sellaista. Sitä, mitä etsit, pieni, ei löydy koko maailmasta. Tunnen sinut, Topotti, ja velhon. Näin hänet tänä aamuna. Velho on, kun kadotti sinut, vielä enemmän surullinen, ja minusta tuntuu, että sinun pitää lopettaa matkasi ja palata kotiin. Vien sinut suoraan kotiin, rohkea pieni matkalainen, kiipeä selkääni.
Karhu oli hyvin surullinen siitä, ettei hän löytänyt sitä, mikä voisi palauttaa velholle uskon ihmeeseen. Koko maailmassa ei ollut mitään, mikä voisi auttaa hänen ystäväänsä.
No niin, jos en pystynyt auttamaan ystävääni, en halua surettaa häntä entisestään. On aika mennä kotiin. Kiitos, Irbis-ukko, en unohda teidän ystävällisyyttänne ja apuanne. Näkemiin!
Näkemiin, Topotti! Opetit meille paljon, vuorten asukkaille, pieni rohkea matkailija. Emme unohda ystävällisyyttäsi, ja hyvä matka sinulle! sanoi Irbis-ukko karhulle hyvästiksi.
Karhu kiipesi kotkan selkään, ja Pikasiipi nousi ilmaan. Niin korkealle he lensivät, että ihmiset, puut ja talot näyttivät pieniltä. Voi, kuinka kaunis maa oli talvella lintuperspektiivistä katsottuna! Karhun henki salpautui tästä kauneudesta.
Kohta näkyi tuttu puro, ja kotka laskeutui niityllä velhon talon luona. Karhu hymyili ystävällisesti Pikasiivelle.
Kiitos, Pikasiipi, että toit minut kotiin. En unohda apuasi! Näkemiin!
Olen iloinen, että autoin, rohkea pieni Topotti, vaikka et löytänyt etsimääsi. Me oppimme paljon sinulta. Olet todellinen ystävä, valmis vaikeaan matkaan rakkaan ihmisen tähden. Näkemiin! Älä murehdi, kaikki on hyvin! Ja hyvästiksi annan sinulle höyheneni, ettet unohda vuoria, sanoi Pikasiipi ja ojensi nokassaan höyhenen.
Kotka lensi pois, ja karhu kiipesi penkille talon viereen ja mietti. Hän ei ollut löytänyt sitä, mikä olisi voinut palauttaa velholle uskon ihmeeseen ja tehdä hänet taas onnelliseksi.
Karhu istui penkillä väsyneenä pitkästä matkasta ja katseli lahjoiksi saamiaan käpystä, helmeä ja höyhentä. Karhusta oli iloista muistella metsän Pörrön ja Pöllö-ukon, Vikkelän ja setä Kiskon, Pikasiiven ja Irbis-ukon ystävällisyyttä, mutta samalla surullista, koska hän ei ollut voinut auttaa velhoa.
Ja vielä siksi, ettei hänen ystävänsä tiennyt, että karhu oli yrittänyt auttaa, millaisen matkan hän oli tehnyt yrittäessään saada takaisin hymyn, jota karhu ei ollut nähnyt pitkään aikaan ja jota hän niin kovasti halusi nähdä jälleen.
Paluu kotiin, eli matkan loppu
Karhu istui penkillä talon edustalla eikä uskaltanut mennä sisälle. Yhtäkkiä ovi aukesi, ja Topotti näki Hyvämielen. Kuinka hän olikaan kaivannut tätä! Velho huomasi mishunsa ja nosti tämän iloisesti syliinsä.
Kuinka iloinen olen nähdessäni sinut, Topotti! Olin jo päättänyt, että olen menettänyt sinut ikuisesti! Missä ihmeessä olit, pieni? Mikä tuo mielenkiintoinen esine on vierelläsi penkillä?
Velho laski karhun penkille ja otti kädestään käpysen. Heti kun käpy oli Hyvämielen kädessä, hän näki pienen pehmolelunsa matkan metsässä. Niin selvästi, ikään kuin hän itse olisi ollut siellä.
Velho laski käpysen penkille ja otti käteensä helmen. Hänen eteensä avautui karhun matka merillä.
Hyvämieli otti höyhenen, ja höyhen avasi hänen silmilleen Topotin seikkailut vuorilla. Velho asetti höyhenenkin takaisin paikalleen.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, niin selvästi hän näki kaiken, mitä karhulle oli tapahtunut. Hän otti Topotin syliinsä ja katsoi tämän nappisilmiin ja silitti hellästi pehmeää selkää.
Oi, rohkea pieni Topotti! Kuinka halusitkaan auttaa minua löytämään sen, mikä palauttaisi uskon ihmeeseen ja mahdollisuuden tehdä ihmeitä. Ja tässä se on, se, mitä etsit ja mitä ei löydy koko maailmasta. Tämä on sinun matkasi, rohkea pehmoystäväni! Eikö olekin ihme, että päätit lähteä tällaiselle matkalle! Metsän, meren ja vuorten lahjojen avulla näin matkasi niin selvästi, ikään kuin olisin ollut mukanasi! Nyt uskon taas ihmeeseen ja haluan yrittää tehdä jollekulle taikuutta! Kiitos, Topotti, sinä olet todellinen ystävä! Mennään sisälle, laitetaan lahjasi rasiaan ja pestään sinut, sillä pehmoturkkisi on likaantunut...
Velho kantoi karhun syliinsä sisälle, laski sen rakkaalle sohvalleen ja otti lämmintä vettä altaaseen, haki tuoksuvan saippuan ja nosti Topotin sohvalta ja asetti sen valmisteltuun kylpyyn.
Pehmeät tassut kutittivat, kun velho hieroi niitä pesulapulla. Nenä oli peittynyt tuoksuvaan saippuavaahtoon. Karhu iloitsi siitä, että velho hymyili taas, mikä tarkoitti, että hän uskoi ihmeeseen.
Velho pesi nallekarhun, ja sen pehmoinen turkki näytti vielä kauniimmalta. Hän kääri karhun pyyhkeeseen ja vei sen kuivumaan takkatulen viereen olevalle matolle.
Topotti kuivui nopeasti, ja velho sitoi hänen kaulaansa kauniin rusetin. Hän otti karhun syliinsä ja meni ikkunan ääreen. Ulkona oli pimeää.
Kuinka uskalsitkaan lähteä tällaiselle matkalle, pieni rohkea nallekarhuni! Topotti, teit minulle todellisen ihmeen, velholle. Sanotaan totisesti, että niille, jotka ovat meille rakkaita, olemme valmiita tekemään mitä tahansa ihmeitä, eikä mikään ole mahdotonta, kun he tarvitsevat apua. Minä tarvitsin apua, ja sinä et pelännyt tehdä kaikkea mahdollista nähdäksesi minut onnellisena. Ja minä olen onnellinen, sillä minulla on niin ihana ystävä. Yritän tehdä sinulle pienen ihmeen!
Hyvämieli asetti Topotin rakkaalle, mukavalle hyllylleen. Hän tiesi varmasti, että karhu piti eniten lentämisestä. Velho sulki silmänsä, hieman peläten, ettei mitään tapahtuisi, ja sanoi:
Puhalla yksi, puhalla kaksi, puhalla kolme, ja nallekarhulla on ilmapallo, joka on hänen kokoisensa... Katso, ystäväni, katso... Lentäkää, sanani, kuin linnut, täyttäkää toiveeni heti...
Avatessaan silmänsä velho näki Topotin hyllyllä kirkkaan ilmapallon. Hyvämielestä oli ihanaa, että hän oli vihdoin onnistunut tekemään ihmeen ystävälleen. Nyt hän voi taas tehdä ihmeitä, niin kuin velhojen kuuluu. Ilmapallo oli erikoinen. Velho asetti nallekarhun koriin ja sanoi hiljaa:
Lenda, pallo, lenda...
Ja pallo lensi hitaasti huoneen halki. Karhu oli onnellinen, sillä lentäminen oli hänestä mukavaa, se oli totta. Hän oli ymmärtänyt sen silloin, kun palasi kotiin kotkan selässä.
Topotti oli hyvin iloinen yllätyksestä, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että hyvä velho oli onnellinen. Matka ei siis ollut ollut turha. Taikapallo teki muutaman kierroksen huoneessa ja laskeutui hyllylle. Velho otti karhun korista ja asetti sen mukavasti hyllylle.
Ja nyt on aika nukkua, hyvää yötä, Topotti!
Hyvämieli sammutti valot ja asettui mukavasti rakkaalle sohvalleen ja nukahti. Talossa tuli hiljaista. Myös rohkea pehmolelunallekarhu nukkui. Hän oli iloinen päästessään taas kotiin. Ja hänelle näkyi unta metsästä Pörrön ja Pöllö-ukon kanssa, Valkohännästä, merestä Vikkelän ja setä Kiskon kanssa sekä vuorista Jaskan, Irbis-ukon ja Pikasiiven kanssa.
Näin päättyi pehmolelunallekarhu Topotin matka. Hän onnistui löytämään sen, mikä palautti velholle uskon ihmeeseen ja mahdollisuuden tehdä yksinkertaisia ihmeitä.
Hyvä velho Hyvämieli teki kaupunkilaisille monia ihmeitä. Vielä tänäkin päivänä jokainen kaupunkilainen osoittaa sinulle, rakas lukijani, velhon ja Topotin talon erityisellä lämmöllä. Ja he kertovat mielellään monia mielenkiintoisia tarinoita.
Älä unohda tätä upeaa tarinaa todellisesta ystävyydestä, jonka minä sinulle hellästi kerroin.
