Kerran kauan, kauan sitten, kaukaisessa hedelmämaassa nimeltä Hedelmälandia, eli suloinen Avokadikki. Kaikki kutsuivat häntä yksinkertaisesti Avoksi.
Äiti Avokadikki ja isä Avokado rakastivat häntä niin paljon ja hemmottelivat häntä niin, että koko Hedelmälandiassa tuskin löytyi hedelmää, joka olisi ollut hemmotellumpi kuin Avo.
Vanhemmat yrittivät myötäillä hänen jokaista toivettaan, kunhan poikansa vain olisi onnellinen eikä koskaan surullinen.
Avokadiperheellä oli ihana perinne. He kävelivät joka päivä yhdessä taikaisessa hedelmäpuutarhassa, sillä siellä oli lämmin joka vuodenajalla.
Taikaisen puutarhan taika oli siinä, että jos hedelmät olivat onnellisia, puutarhassa paistoi aurinko, ruoho vihersi ja linnut lauloivat ihania lauluja.
Mutta jos hedelmät suuttuivat, oikkuilivat, olivat töykeitä tai surullisia, aurinko katosi, taivaalle kerääntyi pilviä, nousi kova tuuli ja alkoi sataa ukkosta.
Eräänä päivänä kävellessään puutarhassa Avo näki läheisessä kojussa myytävän valtavan mansikka-suklaamurupallojäätelön. Hän halusi sitä kovasti. Hän alkoi pyytää vanhempiaan ostamaan herkkua.
Aluksi äiti ja isä kieltäytyivät, sillä Avon kurkku saattaisi kipeytyä näin paljosta kylmästä. Avokadikki alkoi oikutella, ja vanhemmat antoivat periksi ja ostivat valtavan jäätelön.
Syötyään jäätelön Avo sairastui melkein heti. Koko perheen oli kiirehdittävä kotiin.
Samaan aikaan puutarhasta katosi aurinko, ja linnut lakkasivat laulamasta ihania laulujaan, sillä ne tunsivat vanhempien huolen pojastaan.
Vanhemmat hoitivat Avoa pitkään erilaisilla siirapeilla, katkerilla keitoksilla ja kääreillä. Lopulta hän parani, ja perhe pääsi taas rakkaaseen hedelmäpuutarhaan.
Avo leikki kiinni-leikkiä ja piilosta ja virnisteli. Isä otti hänestä kuvia. Sitten äiti tarjosi pojalleen herkullisen voileivän. Kaikki olivat onnellisia.
Mutta silloin Avo näki ystävänsä Banaaniukon. Banaaniukolla oli kädessään valtava banaanin muotoinen ilmapallo. Avo suuttui, koska hänen ystävällään oli pallo mutta hänellä ei.
Hän meni vanhempiensa luo ja vaati, että he ostaisivat hänelle avokadon muotoisen pallon. Pallon piti olla vielä isompi kuin Banaaniukon.
Aluksi vanhemmat kieltäytyivät ostamasta valtavaa palloa. Avo ei vain nyyhkyttänyt vaan rääkyi ääneen. Isälle ja äidille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi jälleen kerran hemmotellulle pojalleen ja ostaa pallo.
Puutarhassa taas pimeni, lehdet kuihtuivat puissa ja alkoi puhaltaa niin kova tuuli, että Avo lensi melkein pallonsa mukana ilmaan. Onneksi vanhemmat ehtivät tarttua häneen.
Avo pelästyi ja suuttui kovasti, mutta kotiin palattuaan hän unohti tapahtuman nopeasti ja alkoi käyttäytyä entiseen tapaansa.
Päivät kuluivat. Avo halusi yhä enemmän lahjoja ja yhä kalliimpia huvituksia. Vanhemmat joutuivat tekemään paljon töitä täyttääkseen poikansa vaatimukset. He olivat hyvin väsyneitä ja palasivat töistä myöhään. Joskus heillä ei ollut edes voimia lukea Avolle iltasatua. Yhdessä hedelmäpuutarhassa kävelemisestä ja leikkimisestä ei ollut puhettakaan.
Eräänä sunnuntaiaamuna avokadiperhe lähti kuitenkin taikaiseen hedelmäpuutarhaan. Mutta siellä oli surullista.
Vanhemmat olivat mietteliäitä ja vaiti. Vain Avo riemuitsi. Hänen mieleensä välähti ajatus, että puutarhassa oli viileämpää kuin yleensä ja aurinko pilkisti tuskin pilvien takaa. Mutta hän unohti sen pian.
Puutarha kuitenkin tiesi ja tunsi kaiken. Se oli sellainen, koska Avon vanhemmat ymmärsivät, kuinka väärin he kasvattavat poikaansa, että he ovat hemmotelleet tätä liikaa, mutta eivät tienneet, mitä nyt pitäisi tehdä.
Miettiessään asioita he huomasivat ilmoituksen: «Lelukauppaan on saapunut uusimman mallin lentokone! Ehdi ostaa! Määrä on rajoitettu!!! »
Avon silmät syttyivät, ja hän halusi lentokoneen niin paljon, ettei hän jaksanut odottaa lainkaan. Hän alkoi pyytää vanhempiaan ostamaan sen. Äiti ja isä yrittivät selittää avokadikille, että lentokone on liian kallis ja että sen ostamiseen menisi koko palkka. Mutta Avo ei halunnut kuunnella mitään.
Hän kaatui maahan, huusi ja potkaisi jaloillaan. Ohikulkijat katsoivat häntä hämmästyneinä. Vanhemmat häpesivät poikaansa kovasti.
Entä hedelmäpuutarha? Siellä oli aivan surullista. Pilvet kerääntyivät, tuuli alkoi repiä lehtiä puista, jyrisi ukkonen ja satoi niin rajusti, että avokadiperhe kastui läpimäräksi.
Avo itki ja pyysi lentokonetta koko viikon ja kieltäytyi jopa syömästä.
Poikaseni, jos ostamme lentokoneen, joudumme tekemään vielä enemmän töitä, emmekä jää enää aikaa leikkiä yhdessä, sanoivat vanhemmat.
Mutta Avoa ei kiinnostanut.
Mitä te oikein olette vanhempia, jos ette pysty ostamaan ainoalle pojallenne lentokonetta! Minäkään en halua kävellä kanssanne, minä tarvitsen LEN-TO-KO-NEEN! huusi hän vastaukseksi.
Vanhemmat eivät kestäneet ja antoivat taas periksi pojalleen, uhraten lelua varten kaikki jäljellä olevat rahansa. Nyt heidän oli tehtävä töitä vielä enemmän.
Avolla oli yhä uusia leluja, mutta vanhempia hän näki enää harvoin. Perhe lakkasi viettämästä aikaa yhdessä, leikkimästä, kävelemästä ja yksinkertaisesti iloitsemasta.
Näennäisesti Avolla oli kaikki, mitä hän halusi. Mutta juuri sitä tärkeintä, vanhempien huomiota, hänellä ei enää ollut. Ei ollut ketään, jonka kanssa lennättää lentokonetta tai kävellä taikaisessa metsässä, ei ketään, jolle kertoa päivän hauska tarina, eikä kukaan suukotellut tai halannut häntä.
Eräänä päivänä Avo meni yksin taikaiseen puutarhaan, mutta hänestä oli siellä hyvin surullista.
Puutarha tuntui pysähtyneen odottamaan jotakin hyvin erikoista, joka oli tapahtumassa aivan pian.
Avo käveli niillä paikoilla, joissa hän oli ollut onnellinen, ja muisteli. Tässä hän oli piknikillä vanhempiensa kanssa, tuolla hän lenätti leijaa isän kanssa, tässä äiti istui penkillä ja lauloi hänelle laulun halaten häntä tiukasti, ja tuon puun takana hän piileskeli, eikä häntä löydetty pitkään aikaan.
Kun Avo ajatteli tätä, hänen kasvoilleen levisi hymy, mutta sitten hän itki katkerasti. Hän itki niin kauan, kunnes kyyneleet loppuivat ja silmät alkoivat särkeä. Tuntui, että kyynelten mukana Avosta lähti pois kaikki paha ja hänessä alkoi kasvaa jotakin kaunista.
Itkettyään Avo lopulta tajusi, mitä oli tehnyt. Hän oli omin käsin tuhonnut kaikki nuo ihanat hetket ja vaihtanut kaikkein arvokkaimman, vanhempansa, tarpeettomiin leluihin ja huvituksiin.
Kuinka pahasti hän olikaan heitä loukannut. Hän oli ollut kiittämätön ja hemmoteltu lapsi, joka vain vaati mutta ei antanut mitään takaisin.
Avo päätti lujasti pyytää heiltä anteeksi ja juoksi kotiin. Hän oli niin innoissaan, ettei kiinnittänyt huomiota puutarhaan.
Puutarha alkoi kuitenkin herätä eloon. Kaikkialle hyppelivät auringonpilkut, kukkia puhkesi, joita ei ollut koskaan kasvanut siellä ennen, ja linnut alkoivat laulaa uudella tavalla.
Avokadikki ei löytänyt paikkaansa, käveli edestakaisin ja katseli ikkunasta odottaen vanhempiaan. Kun äiti ja isä palasivat, hän juoksi heitä vastaan ja halasi heitä lujasti. Isä Avokado ja äiti Avokadikki hämmästyivät suuresti pojan käytöksestä.
Poikaseni, mikä on hätänä? Onko jotain tapahtunut? Eikö sinulla ole kipuja? kysyi äiti.
Äiti, isä, olen niin syyllinen teidän edessänne! sanoi Avo itkien. Minun takiani teette töitä päivät ja yöt. Tänään ymmärsin, ettei minun tarvitse leluja. Minä tarvitsen teidät, rakkautenne ja huomionne. Olkaa hyvä ja antakaa minulle anteeksi, älkää enää tehkö töitä niin paljon.
Poikaseni, me rakastamme sinua hyvin paljon, toivomme sinulle vain hyvää, emmekä tietenkään kanna sinulle kaunaa. On hyvä, että ymmärsit itse, kuinka tärkeä perhe on, eikä tavarat, vastasivat vanhemmat.
Kaikki halasivat toisiaan ja purskahtivat itkuun.
Tästä päivästä alkaen kaikki on entisellään! Ei, kaikki on vielä parempaa! huudahti isä Avokado.
Lähdetäänkö kävelemään rakkaaseen taikaiseen hedelmäpuutarhaamme? ehdotti äiti.
Kun avokadiperhe saapui puutarhaan, kaikki siellä oli vielä parempaa kuin ennen. Vaikka maailmassa oli talvi, taikaisessa puutarhassa vallitsi kesä. Siellä paistoi kirkas aurinko, taivaalla loisti sateenkaari, puutarha tuoksui ennennäkemättömistä kukista, ja linnut lauloivat parhaat laulunsa. Kaikki hymyilivät ja olivat ystävällisiä tervehtiessään avokadiperhettä.
Avo ja hänen vanhempansa olivat aivan onnellisia, koska he olivat toisilleen. Avo antoi itselleen lupauksen, ettei hän enää koskaan loukkaisi vanhempiaan.
