Pieni lohikäärme I, veli Di, kuunteli tarkkaavaisesti siskonsa kertomusta uudesta ystävästä, vaaleatukkaisesta Eetu-pojasta, tämän vieraanvaraisesta mummosta ja herkullisesta marjasta, joka kasvaa heidän puutarhassaan.
Eräänä aamuna varhain hän livahti lohikäärmeiden kotilinnasta, joka sijaitsi satumaassa, ja lensi sinne, missä Di oli tavannut uudet ystävänsä.
Lentää hän, lentää ja näkee: puutarhan, mummon ja pojan. Vain poika ei ole vaaleatukkainen vaan tummahiuksinen ja jotenkin pienikokoinen.
Lohikäärme I laskeutui varovasti alas, piiloutui mustaherukkapensaaseen ja istui aivan hiljaa. Kuunteli.
Aksel, Akseli, missä piileskelet? ― huusi mummo. ― Kadotin hänet! Mikä vilkas pikku tipu! Juuri äsken oli vieressäni, eikä ole enää…
”Muistan hyvin, että pojan nimi on Eetu, mutta tässä on toinen poika”, ajatteli lohikäärme I.
Akseli, missä sinä olet? Päästätkö jäniksiä häkistä?
Mummo meni kaniinihäkkien luo ja puhui kovaäänisesti:
Meidän rohkea Akseli,
tarttui valkoiseen häntään
vanhan jäniksen häkissä…
No niin, jänis, tule tänne!
Älä pelkää minua!
Haluan leikkiä kanssasi,
pihalle sinut päästän.
Juokse ilman katsomista,
leikitään piilosta!
Lohikäärme I lensi hiljaa mummon perässä.
Aha, siellä sinä olet, hamsteri! Piiloudut? Karkasit mummolta? ― mummo löysi lapsenlapsensa ja jatkoi runoaan:
Akseli meillä on hamsteri,
suu ei sulkeudu koskaan.
Kun päiväkodista tulee,
niin nakertaa, nakertaa,
nakertaa.
Makkaraa ja lihaa hän rakastaa,
ei pidä ruisleipää eikä …ananasta,
kurkkaa mehua suuhunsa,
syö kuin karhu marjapuurosta.
Kasvaessaan hän ymmärtää,
että ruokaan tarvitaan järkeä.
Vähän syöntiä ―
ja nopeasti salille juoksemaan,
siellä kalorit polttamaan.
Pesitkö porkkanan ennen kuin söit? Kiskoit sen maasta ja heti suuhun? Luulin, että päästit taas jänikset vapaiksi.
Ei, ― vastasi poika ja mutusti porkkanaa.
”Kenen kanssa minun pitää nyt tutustua?” ajatteli lohikäärme I.
Mennään poimimaan mustaherukoita. Äiti tulee pian, eikä meillä ole vielä ämpäreitä täynnä. Mistä hän tekee hillon?
Poika mutusti porkkanaa ja käveli hiljaa mummon perässä.
Lohikäärme ei malttanut odottaa. Marjoja oli niin kovasti halunnut, että hän lensi Akselin luo.
Sudenkorento! Sudenkorento! ― huusi Akseli.
Mummo katsoi, hymyili ja vastasi:
Tuohan on meidän tuttu lohikäärme, Eetun uusi ystävä. Tulitko vierailemaan, Di?
Olen Dein veli. Minun nimeni on lohikäärme I.
Pieni poika seisoi paikallaan, mutusti porkkanaa ja räpytteli silmiään. Hän oli varmasti hyvin yllättynyt.
Oletko sinäkin eksynyt? Erositko sukulaisistasi? ― kysyi mummo.
En, ― punastui lohikäärme, ― lensin tänne, koska haluan myös löytää ystävän ja maistaa marjoja.
Hämmennyksestä kirkkaan purppurainen iho muuttui vaaleanpunaiseksi.
Älä ujostele, syö marjoja. Meillä niitä riittää. Tänä vuonna mustaherukkasato on runsas. Mikä kaunis sinä oletkaan, lohikäärme I!
Kun me jännitämme, pelkäämme tai murehdimme, vaihdamme ihon väriä, ― alkoi I kertoa ja tungki suuhunsa kokonaisen tertun punaisia mustaherukoita.
Älä jännitä, syö marjoja yksi kerrallaan, mutta oksia ei kannata syödä, ne eivät ole herkullisia. Olit kyllä tulossa tutustumaan Eetuun, mutta hän ei ole tänään täällä. Ja tämä on Akseli, hän on vielä pieni. Tule takaisin parin päivän kuluttua, Eetu viettää meillä aikaa, ― sanoi mummo ystävällisesti.
Lohikäärme I maisteli marjoja, sanoi hyvästit uusille ystävilleen ja lensi kotiin.
”Kunpa vain ukolle ei tule lipsautettua, hän luulisi, että mummo on mennyt sekaisin: tutustuu lohikäärmeisiin ja ruokkii niitä marjoilla”, ajatteli mummo.
Minne se sudenkorento lensi? ― kysyi Akseli syötyään porkkanansa.
Ei se ollut sudenkorento, vaan lohikäärme I, ― mummo vastasi hiljaa ja alkoi poimia punaisia mustaherukoita.
