Voi, kellot ovat taas pysähtyneet ja aika on pysähtynyt!
Näinä hetkinä Liisa tunsi itsensä kovasti yksinäiseksi, ja jotta ei täysin masentuisi, tyttö keskusteli kellon kanssa:
Kuinka hauskaa pojat ja tytöt pihalla keksivät erilaisia pelejä. Pojat hiekkalaatikolla rakentavat asuinalueita varastoilla ja huoltoasemilla. Tytöt liikkuvat ryhmissä laukkujen kanssa, joissa säilytävät monia pieniä salaisuuksia. Nämä salaisuudet tytöt keksivät liikkeellä, mutta jostakin syystä he eivät koskaan jaa niitä kanssani. Miksi?
Tyttö pyyhki kyyneleet ja huokaisi.
Pum!
Yllättyneenä Liisa säikähti. Tämä ääni tuli kellosta.
Pum! — se toistui jälleen, — Pum-dem tunnemme toisemme, minä olen viisari!
Ja kellosta tuli esiin pieni, ohut kaunis neiti.
Sinun surullisista ajatuksistasi jalkoihini tulee paino, enkä voi kävellä. Miksi itket?
Kukaan ei ole minun ystävä, — huokaisi Liisa, — Heille minä en ole mielenkiintoinen.
Ovatko he sinulle mielenkiintoisia?
Ei.
Sinä itse vastasit omaan kysymykseesi. Siis sinun täytyy lopettaa surullisuus, itseäsi vaivaaminen huolilla ja löytää tekemisiä ja ystäviä omien kiinnostuksien mukaan.
Mitä kiinnostuksia?
Voi, elämä ei ole vain sinun pihallasi, tyttö. Avaa silmäsi leveämmälle ja lentää tutustumaan rajattomaan maailmaan. Katso ylös, tähän pohjattomaan taivaaseen, mitä näet?
Kuinka kauniita ja erilaisia lintuja!
Sukeltaa valtamereen, mitä täällä on?
Ihmeellisiä kaloja!
Ja nyt olemme metsässä, joella, autiomaassa, jäälautalla.
Liisan henki katkesi löytöjen edessä, ympärillä kaikki näytti niin mielenkiintoiselta, että halusi viipyä pidempään yhdessä paikassa ja tutustua maailmaan, paljastamalla luonnon todellisia salaisuuksia.
Mutta nyt tyttö oli jälleen olohuoneessa, seinällä kellot tikittivät hiljaa, ja hänen edessään oli avoin kirja, jossa oli kirkkaat kuvat maailman maista.
Kiitos, viisari, — kuiskasi Liisa, — Ymmärsin kaiken.
