Tämä tarina tapahtui kauan sitten. Sen kuuli minun isoäitini, ja hän kertoi sen mummolleni, ja mummoni kertoi sen minulle. Minä kerron sen teille, ja uskokaa siihen tai älkää.
Monta vuotta sitten maan päällä eli rohkeita ja vahvoja ihmisiä. He olivat kauniita sekä sielultaan että ruumiiltaan. He kutsuivat itseään narteiksi, ja paikka, jossa he asuivat, kantoi soinnukasta nimeä Alania, taikaisten kauneuksien paikka! Taivaansinisyyteen kurottautuvat lumihuiput, satumaisen kauniit vuorirotkot, smaragdinvihreät kukkulat ja turkoosit järvet… Ilma on puhdasta ja kirkasta kuin kristalli. Se on täynnä hienoa tuoksua …mmm… harvinaisten kukkien: läpikuultavien edelvalkoisten, alppiruusujen, vuorikurjenmiekkojen, tuoreen niittyruohon ja uskomattoman lämmön, joka nousee tämän maan syvyyksistä.
Tällaisessa paikassa asui Mestari kultaisin käsin. Ihmiset ihmettelivät: kaikki, mihin Mestarin kädet koskivat, muuttui taianomaisesti kauniiksi. Mestari työskenteli paljon ja auttoi pieniä ja suuria, ilahduttaen lapsia ja aikuisia.
Eräänä päivänä raskaan työn jälkeen Mestari istuutui puun alle lepäämään eikä huomannut nukahtaa. Unen läpi kuului metsän humina ja vuoripurojen kohina, ja yhtäkkiä jostain hänen päänsä yläpuolelta kuului lintujen sirkutusta. He sirkuttivat toistensa päälle, ikään kuin haluaisivat kiireesti jakaa jotakin.
Mestari kuunteli silmät kiinni…
Älkää ihmetelkö. Mestari ymmärsi eläinten ja lintujen kieltä helposti, sillä hän rakasti ja suojeli luontoa.
Puun oksalla, äänistä päätellen, istui kolme pientä lintua.
Tiuh, tiuh, tiuh, kuinka kauniit äänet meidän sisarillamme onkaan, sirkutti yksi pikkulintu.
Kyllä, jatkoi toinen, me osaamme sirkuttaa sekä surullisesti että iloisesti. Ja kirkkaasti ja keveästi.
Mielenkiintoista, tarttui kolmas puheeseen, mahtaako joku muukin laulaa yhtä kauniisti kuin me?
Hölynpölyä, tuskin! sanoivat kaikki kolme yhdestä suusta, lehahtivat siivilleen ja lensivät pois.
Silloin Mestari heräsi. Hän jäi miettimään… Lintujen keskustelu herätti hänessä levottomuutta ja innoitti häntä. Hän ei kyennyt hillitsemään halua luoda ja tehdä, joten hän nousi ylös ja ryhtyi työhön.
Mestari kiipesi metsäiselle vuorelle, eteläiselle rinteelle, jossa aurinko lahjoittaa lämpönsä runsaasti kaikelle ympärillä. Hän näki suuren, tukevan pähkinäpensaan ja leikkasi sen paksusta oksasta pyöreän kulhon. Hän kiinnitti kaksi kieltä hevosenhiuksista, ja soitin alkoi soida niin venyvästi ja valittavasti, että sydän puristui kokoon. Silloin metsä ja vuoret itkivät. Mistä lie ilmestyi pilviä, ja taivaalta valui kyyneleitä… Niin surumielisesti ja murheellisesti soitin lauloi.
Vaikka mikään ei näyttäisi yksinkertaisemmalta: kaksi kieltä ja puinen runko, soitin kuulostaa silti ihmisen rasahtavalta äänelle. Sitä ei voi soittaa mitkä tahansa kädet, vain hellät ja hyvät.
Mestari katseli pitkään luomustaan ja antoi sille nimen, niin kuin vanhemmat nimeävät lapsensa. Hän nimesi sen kisyn-fandyriksi (sanasta »kis», joka tarkoittaa hiusta).
Seuraavana päivänä siinä, missä kolme jokea yhtyi yhdeksi virraksi kolmen vuoren juurella, Mestari näki mahtavan mustan seetrin. Se humisi karhean karvaisilla oksillaan.
Mestari valitsi yhtenäisen puukappaleen ja veisti siitä kolmionmuotoisen rungon, joka muistutti jousta, ja kiinnitti kielet. Silloin aurinko, joka oli piiloutunut synkkien pilvien taakse, pilkahti esiin. Mestarin eteen laskeutui maahan kaksitoista kirkkainta auringonsädettä. Näytti siltä, että ne olivat juuri hypänneet taivaallisesta »aurinkovirrasta». Hyppien yhdeltä kieleltä toiselle ne alkoivat soittaa…
Ja syntyi melodia, joka oli hellä, auringonpaisteinen ja väreilevä. Se kuulosti niin kauniilta, että kaikki ympärillä vaikeni hämmästyksestä. Tuntui, että soitin soitti uskomattoman kaunista melodiaa itse. Kuin jokin voima tarttui siihen ja kantoi sitä yhä ylemmäs, kirkkaaseen taivaanssiniseen.
Kukaan ei uskaltanut liikahtaa, ettei vain säikäyttäisi sitä ääntä: se, joka lauloi, levisi kukkuloille ja vuorille, kulki smaragdinvihreää ruohoa pitkin ja kaikui korkealla taivaalla.
Uskomaton ihme! ajatteli Mestari. En koskaan uskonut, että auringonsäteet voisivat olla näin taitavia muusikoita!
Mestari antoi soittimelle nimen fandyr, joka tarkoittaa »musiikkia».
Kolmas soitin syntyi kaislan varresta, johon Mestari teki reikiä. Siitä alkoi kantaa musiikki, niin kevyt ja helkkyvä, ikään kuin vuoren tuuli soittaisi sitä. Mestari antoi soittimelle nimen uadyndz, joka tarkoittaa »hengitystä».
Heti kun uadyndz alkoi soida, tapahtui jotain uskomatonta: joet tulvivat yli rantojensa; vuorten rinteet peittyivät vihreään mattoon; niityille ilmestyi monenlaisia kukkia, joiden joukossa alkoi lennellä perhosia ja mehiläisiä; karhut heräsivät talviunestaan ja tulivat ulos luolistaan. Saapui todellinen kevät…
Mestari katseli tapahtuvaa ihastuneena ja sanoi: »Näiden soittimien äänet ovat tuoneet kotiimme farnin, taivaallisen armon. Soikoon siis aina taianomainen musiikki, fandyr!»
Siitä lähtien hän teki työtään melodioiden tahdissa. Nämä melodiat taas muovautuivat lauluiksi, jotka ylistivät kaikkea, mitä Mestari ympärillään näki: kauniita kukkia, kristallinkirkkaita vuoria, läpinäkyviä jokia, sinisiä järviä. Kaikkea, mikä eli ja kasvoi tällä kotimaisella alanien maalla. Musiikki lauloi kaikesta, mikä täytti Mestarin sielun.
Osseettilaisten soittimien (fandyrin, kisyn-fandyrin ja uadyndzin), jotka Mestari loi, äänistä ihmiset alkoivat löytää lohtua, kun tuli hätä. Ja kun heille tapahtui jotain hyvää, he ilmaisivat ilonsa kauniissa soinnussa.
Siksi kansassa alettiin sanoa, että on lauluja kaikkiin elämäntilanteisiin, eikä ole ihmistä, joka ei elämänsä aikana olisi laulanut omaa lauluaan.
Soikoon siis aina taianomainen musiikki, fandyr!
