Sinä, ystäväni, et ole ollenkaan muodikas. Tylsä, harmaa! ― sanoi kettu eräänä päivänä susipennulle.
Entä muodikas ― mitä se on? ― ihmetteli susipentu.
Voi sinua pökkelö! ― kettu nauroi kirkkaasti. ― Etkö tunne edes nykyajan sanoja?
Tiedän sanat: "hei" ja "kiitos". Tarkoitatko sellaisia?
Vaikea tapaus! ― kettu heilautti tassujaan teennäisesti. ― Mutta sinulla on onnea: minä hoidan imagosi!
Imagoni? Mutta minua kutsutaan jo Susipennuksi.
Sinä todella hämmennät minua! ― kettu pyöräytti viekkaita silmiään. ― Imago on tyylisi, eli se, miltä näytät!
Olisit sanonut heti! Tyyli, tyyny... Mitä ihmeen tyynyä sinä puhut? ― loukkaantuneena sanoi susipentu.
Kettu toi muotilehtensä ja ryhtyi innokkaasti muuttamaan susipentua. Hän ei kuitenkaan halunnut oikeasti muuttua. Hänen mielestään harmaa turkki oli kaunis, mutta hän vaikeni, sillä ajatteli, että punainen muotinäyttäjä ei varmasti voi erehtyä ja tietää paremmin, miltä hänen pitäisi näyttää.
Muutos vei koko päivän. Samalla kettu opetti susipentua muotisanoihin.
Muista tämä, ― kettu puhui painokkaasti, ― "tyyli" tarkoittaa sinun ulkonäköäsi, ja "chillata" tarkoittaa rentoutumista.
Pitääkö sanoa juuri chillata? ― huokaisi susipentu. ― Eikö voi vain sanoa: "Menen lepäämään"?
Hölmö, ― kettu vastasi, ― se kuulostaa aivan liian yksinkertaiselta. Haluan vain sinun parasta, sinusta tulee kaikkein muodikkain!
Kettu, ― yritti susipentu väitellä, ― mutta sinä itse et puhu noin!
Ei minun tarvitsekaan! Olen jo valmiiksi räikeä! Kaikille ei ole suotu sellaista turkkia kuin minulla. Sinun taas täytyy erottua, sillä olet harmaa ja vaaleanharmaa, joten tarvitset tätä!
Seuraavana päivänä susipentua ei tunnistanut. Hänen turkkinsa oli muuttunut moniväriseksi, sillä kettu oli ahertanut ja värjännyt sen. Hän ei osannut valita yhtä sävyä, joten susipentu näytti nyt sadunomaiselta eläimeltä, jossa oli punaisia, keltaisia, vihreitä, violetteja ja jopa vaaleanpunaisia raitoja.
Myös hänen puhetapansa oli outo. Monet metsän eläimet pakenivat hänen tieltään. Susipentu ihmetteli, miksi ystävät hajaantuivat kaikkiin suuntiin hänen nähdessään.
Hän kävi setä Jäniksen puutarhassa tervehtimässä ja kokeilemassa uusia sanoja keskustelussa.
Moi, setä Jänis, mitä mieltä olette minun uudesta tyylistäni?
Jänis pudotti hämmästyksissään lapion tassuistaan ja räpytteli silmiään ennen kuin sanoi:
Anteeksi, mutta tyynyä minulla ei ole, eikä minulla ole tarjota tyynyjä kenellekään.
Ei tyynyä, minä kysyn tyylistä, ― yritti susipentu selittää.
Tyyli? ― kysyi jänis hämmentyneenä. ― En tunne sellaista kasvia!
Se ei ole kasvi... Se on...
Kuule poika, mene nyt omaa tietäsi, en minä sinua ymmärrä. Sinusta tulee ihan outo! ― jänis ei enää jaksanut kuunnella.
Susipentu meni hieman surulliseksi, mutta ajatteli sitten, että setä Jänis on jo vanha, eikä siksi ymmärtänyt häntä. Hänen piti jutella jonkun ystävän kanssa. Silloin hän näki pikkuhiiren:
Moi, Pikkuhiiri!
Hiiri katsoi hämillään susipentua.
Hei, tämä olen minä, susipentu!
Susipentu? Näytät ihan erilaiselta kuin tavallisesti.
Muodikkaalta? ― susipentu hymyili.
Pikemminkin oudolta, ― hiiri vastasi hiljaa.
Susipentu halusi hämmästyttää ystäväänsä uusilla sanoilla. Hän halusi kutsua hiiren joelle, joten hän sanoi:
Mennäänkö joelle chillaamaan?
Chillata tarkoitti, kuten kettu oli jo selittänyt, lepäämistä, mutta hiiri ei tiennyt sitä! Hiiren silmiin nousivat kyyneleet:
Millainen sinä olet, susipentu! Tiedät kuitenkin, että minulla on allergia chilille, ja vielä noin kirveliälle chilille!
Susipentu oli hämmentynyt: hiiri itki, eikä hän osannut lohduttaa tätä.
Onneksi ohi lenteli täti Pöllö:
Lapset, mitä on tapahtunut? Susipentu, oletko se todella sinä? Millainen ulkoasu tuo on?
Näin on muodikasta, ― sanoi susipentu.
Pikemminkin outoa, ― Pöllö sanoi tiukasti, ― ja sinä, hiiri, miksi itket?
Hän halusi syöttää minulle chiliä, vaikka tietää, että minulla on allergia! Ja tällainen ystävä vielä on! Huuuh...
En minä halunnut ruokkia sinua millään, ― susipentu sanoi hämmentyneenä, ― kutsuin sinut vain joelle lepäämään.
Mutta sanoit sen toisin!
Sanoin saman asian: "Mennäänkö joelle chillaamaan?" Nämä ovat muodikkaita, nykyaikaisia sanoja.
Susipentu, ― Pöllö sanoi tiukasti, ― hiiri ei tunne näitä sanoja. Enkä minäkään oikeastaan tunne. Mistä ne oikein tulivat?
Muotilehdistä, ― susipentu sanoi surullisena. Sitten hän kertoi, miten kettu oli muuttanut hänen ulkonäköään ja miten hän oli jutellut setä Jäniksen kanssa, joka ei ymmärtänyt häntä.
Hiiri lakkasi itkemästä ja alkoi nauraa kirkkaasti. Pöllökin nauroi ääneen:
Susipentu, pidätkö sinä itse uudesta ulkonäöstäsi ja noista muotisanoista?
Totta puhuen en, ― susipentu myönsi hymyillen, kun tajusi, miltä hän näytti muiden silmissä. ― Pidän enemmän harmaasta turkistani, ja nämä sanat ovat minulle vaikeita. Sekoitan niitä koko ajan enkä muista, mitä ne tarkoittavat.
Väri haihtui parin päivän kuluttua, ja susipentu oli taas susipentu. Hän puhuu nyt taas tavallisella tavalla, sillä on paljon mukavampaa, kun toiset ymmärtävät sinua.
Kyllä, rakkaat lapseni, näin voi käydä. On hyvä, että olemme kaikki erilaisia. Ei tarvitse ryhtyä joksikin muuksi, sillä jokainen on ainutlaatuinen!
