Aamuinen kaste kimmelsi vielä ruohikossa. Nouseva aurinko ei ollut ehtinyt kuivattaa sitä, antaen hyönteisten juoda parantavaa kosteutta.
Tiheissä tuomipensaissa tiklit alkoivat laulaa. Pian muutkin linnut yhtyivät lauluun. Ne lauloivat eri äänillä, ikään kuin kilpaillen keskenään. Varhaiselta kävelyltä palasi kotiin vanha siili. Sen selässä törrötti iso valkoinen haapakas. Maukas aamiainen olisi tänään siilin perheellä.
Orava istui korkealla nuorella tammella. Ja kun tikka koputti runkoon vahvalla nokallaan etsien kovakuoriaisia ja pikkuhyönteisiä, se hyppäsi tiheälle männylle. Orava oli nopea kuin salama.
Ja alhaalla, kuivien oksien välissä, seisoi iso kanto, ja sillä kannolla makasi sieniä. Tämä oli mäyrä — tuhkanharmaa eläin, joka keräsi niitä mäyränpennuilleen.
Oli kauniita päiviä, marjat kypsyivät: karhunvatukat, mansikat, herukat. Kaikkialla kukkivat tuoksuvat kukat.
Juuri yhdessä sellaisessa salaperäisessä ja satumaisen kauniissa metsässä asui karhuperhe. Heidän pesälleen johti leveä polku, joka kulki kauniin metsäjärven varrella, täynnä kirkasta lähdevettä.
Isä Karhu kävi metsästämässä, äiti Naaraskarhu puuhasteli kotitöissä, ja pieni karhunpentu Miska eli omaa lapsen elämäänsä. Joka aamu äiti Naaraskarhu kutsui hänet aamiaiselle.
Miska tuli pöydän ääreen, istui tuolille ja alkoi oikutella:
En halua syödä puuroa, en syö!
Äiti sekä pyysi häntä että jopa ruokki lusikalla ja lauloi lorua:
Mehiläiset lentävät,
Kultaiset ämpärit
Pellolle kantavat.
Ja pellolta lentävät —
Kultaisissa ämpäreissä
Miskalle hunajaa tuovat.
Ah, herkullista,
Ah, herkullista
Puuroa Miskalle.
Hunajapuuro, miellyttävää,
Hyvin tuoksuvaa.
Kunpa poikani söisi.
No, edes lusikallisen, Miska-kulta. Muuten sinulla ei ole voimia mihinkään.
Hän pyysi.
Ää-ää, en halua syödä puuroa, en tarvitse voimaa!
Vielä kovempaa Miska oikutteli.
Sitten, eräänä päivänä, puuro loukkaantui hänelle:
Katsohan nyt! No hyvä on, karhunpentu, jos et halua syödä minua, niin ei tarvitse!
Miska ilahtui, että häntä ei enää pakotettu syömään puuroa, ja juoksi niitylle leikkimään.
Näki — naapurin karhunpennut pelaavat jalkapalloa.
Tule mukaan.
Iloisesti karhunpennut-jalkapalloilijat kutsuivat hänet.
Miska juoksi pallon perään, mutta väsyi hyvin nopeasti.
Et varmaan syönyt puuroa. Ja turhaan…
Ystävät sanoivat hänelle.
Miskan piti etsiä toinen tekeminen. Katsoo, ja niityllä jänikset juoksevat kilpaa. Karhunpentukin yritti kilpailla heidän kanssaan, mutta ei siitä mitään tullut. Ei pystynyt pysymään nopeiden jänisten perässä, kompastui ja kaatui.
Mitä, Miska, taas jätit puuron syömättä? Voimia sinulla on vähänlaisesti.
Jänikset myötätuntoivat häntä.
Karhunpentu meni järvelle, ja siellä majava soutelivat veneessä. Hänkin halusi soutaa heidän kanssaan. Majavat ottivat hänet veneeseen, antoivat airot. Kahdesti Miska heilautti airoilla — ne putosivat hänen käsistään.
«Turhaan minä loukkaasin puuron, en halunnut syödä sitä. Mikään ei onnistu minulta — kaikki putoaa käsistä. Menen kai kotiin!» — Miska ajatteli.
Surullisena ja ilottomana hän tuli kotiin, katsoo — lautanen puuroa seisoo pöydällä.
Puuro hymyilee ja sanoo karhunpentulle:
Mitä, eikö ole voimia? Syö minut nopeasti — ja kaikki on hyvin!
Miska pesi tassunsa kävelyn jälkeen, istui pöytään, otti lusikan ja alkoi syödä puuroa hyvällä ruokahalulla, kuului vain kun lusikka kolisee lautasella.
Äiti Naaraskarhu näki, ilahtui ja kehui poikaansa:
Nyt on toinen juttu. Hyvä poika!
Ja tyytyväinen Miska juoksi leikkimään ystäviensä karhunpentujen kanssa jalkapalloa. Sillä nyt, puuron ansiosta, hänestä oli tullut vahva ja kestävä. Eikä puuro enää loukkaantunut hänelle.
Lukekaa satuja, niissä on kansan viisaus ja hyödyllinen neuvo!
