Pienessä kaupungissa, joka sijaitsi kauniilla maisemapaikkakunnalla, asui kuusivuotias tyttö nimeltä Lilja. Kaupunki oli hyvin pieni, siellä asui vain vähän ihmisiä, ja mikä kaikkein ihmeellisintä, siellä ei asunut lainkaan lapsia. Lilja oli usein surullinen, sillä hän ei ollut koskaan päässyt leikkimään muiden lasten kanssa.
Tyttö asui äitinsä ja isänsä kanssa, jotka kävivät joka päivä töissä eivätkä voineet leikkiä tyttärensä kanssa koko päivää. Tytöllä oli myös lastenhoitaja, joka vietti Liljan kanssa kaiken vapaa-aikansa.
Koska tytöllä ei ollut ikätovereitaan, joiden kanssa olisi voinut jakaa salaisuuksia ja leikkiä hauskoja leikkejä, hän alkoi kasvattaa kukkia — liljoja.
Hän teki kauniin kukkapenkin, jossa kasvoi monenlaisia liljoja. Siellä oli keltaisia, valkoisia, violetteja, vaaleanpunaisia ja jopa sinisiä liljoja, ja tyttö hoiti ja kasteli niitä joka päivä.
Hän rakasti kukkiaan niin paljon, että kutsui niitä parhaiksi ystävikseen, puhui niille ja jakoi niiden kanssa kaiken sen, mikä oli hänen sydämessään kaikkein tärkeintä.
Lilja toivoi myös kovasti, että tapahtuisi ihme ja hänen kaupunkiinsa tulisi lapsia, joiden kanssa voisi leikkiä.
Hän tuli kukkapenkille ja kertoi kukille:
Rakkaat liljani, kuinka olen ikävöinyt teitä! Miten olette voineet ilman minua? Mitä teille on tapahtunut, kun minä nukuin ja söin aamiaista? Tiedättekö, haaveilen niin kovasti siitä, että kaupunkiimme tulisi paljon lapsia, joiden kanssa voisimme yhdessä tulla luoksenne.
Eräänä päivänä Lilja palasi kuten tavallisesti kukkaystäviensä luota omaan huoneeseensa. Iltaisin lastenhoitaja luki tytölle satua, joka ilta uuden. Sitten Lilja asettui mukavasti, lastenhoitaja peitti hänet pehmeällä peitolla, ja tyttö nukahti lujasti ajatellen ainoita uskollisia ystäviään.
Aamu koitti, Lilja heräsi kuten tavallisesti aikaisin, laskeutui alakertaan, missä häntä odotti herkullinen aamiainen, jonka lastenhoitaja oli valmistanut.
Hyvää huomenta! Mikä ihana päivä! Lastenhoitaja, oletko jo käynyt kukillani? Miten ne voivat ilman minua?
Tyttö huudahti.
Hyvää huomenta, kultaseni! En, en ole vielä käynyt liljoilla, sillä sinähän itse rakastat tulla ensimmäisenä niiden luo ja kastella jokaisen kukan.
No silloin ruoki minut nopeasti, lastenhoitaja, niin juoksen ystävieni luo!
Lilja söi nopeasti herkullisia rahkaletut hillolla, jotka lastenhoitaja oli valmistanut, ja riensi tapaamaan upeat liljansa.
Kastelukannu mukanaan tyttö hyppeli kukkapenkille ja huusi:
Miten nukuitte, kukkaseni? Ettekö ole palelemassa?
Liljat vain heiluivat tuulessa eivätkä vastanneet tytölle mitään. Ja yhtäkkiä, kun Lilja kasteli yhtä kukista, kuului hellävaraiinen ääni:
Terve, kaunis Lilja!
Tyttö ei ymmärtänyt, kuka hänelle puhui, mutta ääni kuulosti aivan lapsen ääneltä.
Kuka siellä on?
Tyttö kysyi mietteliäänä.
Minä, lilja, jota kastelit.
Vastasi lapsekas hellävaraiinen ääni.
Onko tämä totta? Vai olenko joutunut satuun!? Osavatko kukat puhua?
Lilja ajatteli hämmästyneenä.
Sinä hoidat meitä joka päivä, kastelit, kerrot meille mielenkiintoisia tarinoita ja jaat kanssamme unelmasi. Anna nyt meidän tehdä sinulle hyvää ja toteuttaa toiveesi!
Kuului toinen ääni, se oli toinen lilja.
Lilja kääntyi ja näki yhtäkkiä vieressä hiekkalaatikon, se oli naapuripihalla, missä ei koskaan aiemmin ollut asunut kukaan, talo oli ollut hylätty. Hiekkalaatikossa leikki kaksi lasta — poika ja tyttö, he olivat noin kuusi-seitsemänvuotiaita, kuten Liljakin.
Hei, Lilja! Tutustutaan! Me olemme uudet naapurisi ja nyt asumme täällä vanhempien kanssa.
Poika huusi yhtäkkiä.
Hei!
Lilja vastasi mietteliäänä.
Hän käänsi päänsä kukkien puoleen.
Miten te teitte tämän? Miten saimme kaupunkiimme lisää lapsia?
Me näimme, kuinka haaveilit tästä! Kun kerroit meille saduista, joita lastenhoitaja lukee sinulle nukkumaanmenoaikaan, ajattelimme, ettet usko ihmeisiin etkä satuihin. Mutta keskuudessamme on lilja nimeltä Satu, juuri hän täytti unelmasi, ja nyt tähän kaupunkiin on tullut lisää lapsia.
Vastasi vaaleanpunainen lilja.
Lilja ei voinut olla iloitsematta. Hän kumartui kukkilleen ja suuteli jokaista niistä.
Kuka teistä on Satu?
Tyttö kysyi.
Minä.
Kuului ihana ääni, hellävaraiinen ja lempeä.
Tytön silmien edessä puhkesi yhtäkkiä suuri turkoosi lilja, jonka varressa oli eniten nuppuja.
Siitä lähtien Lilja ystävystyi uusien lasten kanssa, joista tuli hänen ystäviään. Mutta vanhoja, parhaita ja aitoja ystäviään — kukkia, Lilja ei koskaan unohtanut. Hän jatkoi niiden hoitamista ja kiirehti niiden luo aamuisin heti herättyään.
Lilja ymmärsi myös, että maailmassa tapahtuu ihmeitä, ja itse asiassa kaikki sadut, joita lastenhoitaja kertoo hänelle nukkumaanmenoaikaan — ne ovat kaikkialla ympärillämme.
Lukekaa satuja ja hyvyys täyttää sielunne.
