Valtameren keskellä, syvien ja tummansinisten vesien ympäröimänä, sijaitsi pieni saari. Kasvisto ja eläimistö olivat siellä monipuolisia. Lukuisat erilaiset linnut, eksoottiset eläimet ja muut otukset olivat asuneet siellä jo vuosia. Saarella kasvoi myös monia kauniita ja ainutlaatuisia kasveja, jotka loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Siellä kasvoi palmuja, valtavia kaktuksia ja jopa baobab-puita.
Tällä saarella asui myös ihmisiä, ja heidän joukossaan eli erittäin laiska poika nimeltä Hermanni. Hän ei pitänyt lainkaan työnteosta ja makasi koko päivän kääntyen kyljeltä toiselle.
Kun paikalliset lähtivät kalaan saadakseen ruokaa lounaaksi, Hermanni makasi rehevän korkean palmun alla ja sanoi:
Menkää vain, menkää töihin. Ja kun olette saaneet paljon kalaa, kutsukaa minut, sillä olen niin nälkäinen.
Miten noin voi toimia? Et tee mitään koko päivänä, mutta olet ensimmäisenä syömässä. Ei ole oikein toimia noin, sillä saarella on paljon iäkkäitä ihmisiä, joiden on vaikea kalastaa ja metsästää.
Paikalliset asukkaat närkästyivät.
En halua tehdä töitä. Minulla menee hyvin näinkin!
Poika vastasi röyhkeästi.
Näin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Hermanni ei ainoastaan kieltäytynyt auttamasta vanhempia, vaan kieltäytyi myös oppimasta. Saarella oli pieni koulu, jossa opiskeli vain seitsemän lasta. Heitä opetettiin lukemaan, kirjoittamaan, matematiikkaa ja luonnontiedettä. Hermanni ei koskaan osallistunut oppitunneille. Hänellä oli aivan toisenlaiset suunnitelmat. Poika halusi kovasti löytää sellaisen työn, jossa ei tarvitsisi tehdä juuri mitään, mutta ansaitsisi paljon rahaa.
Ei ole olemassa, Hermanni, sellaista työtä, jossa ei tarvitse tehdä mitään.
Kaikki ympärillä sanoivat.
Minä varmasti huijaan kaikki ja löydän juuri sellaisen työn — "ei-mitään-tekemisen".
Eräänä kauniina päivänä saaren ympärille laskeutui paksu sumu. Valtameri katosi kokonaan näkyvistä, vain tiheä utu kohosi rannan ylle, eikä käden ulottuvuudellakaan nähnyt mitään.
Ihmisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä nukkumaan. Sellaisella säällä he eivät voineet kalastaa, eivätkä metsästää — kaikkialla oli vain sumua.
Yö kului. Varhain aamulla kaikki alkoivat vähitellen herätä ja näkivät, että lähellä saarta kohosi outoja, kenellekään aiemmin tuntemattomia korkeita kallioisia vuoria.
Katsokaa, mikä tuo on?
Huudahti yksi saaren asukkaista.
Laiskasti venytellen Hermanni ryömi ulos majastaan. Hän venytteli, raapi päätään ja sanoi:
Ah, tämä on varmaan unta! Olen nukkunut niin sikeästi, että näen kaikkea tätä!
Ei, tämä ei ole unta, tämä on oikea saari. Mutta mistä se on tullut, eihän sitä ollut täällä aiemmin?
Ihmiset ihmettelivät.
Silloin Hermanni hieroi silmiään kunnolla ja katsoi tarkemmin kauas. Ja todella, horisontissa hän näki uuden saaren, jolla kohosi suuria kallioisia vuoria.
Mikä ihme! Ehkä siellä asuu joku?
Hän huusi.
Meidän täytyy ehdottomasti soutaa lähemmäs ja selvittää, onko siellä ketään, vai onko saari autio.
Oi, minä en ainakaan lähde. Sehän vaatisi soutamista veneellä, enkä minä sitä varten ole syntynyt. Haluan harjoittaa "ei-mitään-tekemistä", eivätkä nuo teidän liikuntaharjoitukset airoin sovi minulle.
Hermanni totesi synkästi.
Muutama toveri ryhmittyi, kantoivat veneen veteen, tarttuivat airoihin ja soutuivat kohti uutta saarta. Päivä kului, ja vihdoin ihmiset palasivat.
Ette usko korvianne! Tuolla saarella asuu ihmisiä, mutta he eivät ole lainkaan samanlaisia kuin me!
Yksi heistä huusi.
Mitä tarkoitat, etteivät ole samanlaisia? Onko heillä neljä kättä vai kaksi päätä?
Hermanni nauroi.
Ei, kädet ja päät ovat samanlaisia kuin meillä. Mutta heidän hiuksensa, kulmakarvojensa ja ripsensä — kaikki on valkoista. Niin mielenkiintoista, en ole nähnyt sellaisia ihmisiä ennen!
Yksi pojista kertoi.
Minä muistan! Kauan sitten minulle kerrottiin, että ihmisiä, joilla on tuollaisen väriset hiukset, kulmakarvat ja ripset, kutsutaan albinoiksi. He eroavat meistä hieman ulkonäöltään, mutta muuten he ovat samanlaisia kuin me. He osaavat puhua, he voivat työskennellä, opiskella, puhua, syödä ja nukkua kuten mekin. Mutta nykyään maailmassa heitä ei ole niin paljon kuin meitä.
Äkkiä kuului erään pienen palmun alta.
Oi, tämä on minun tilaisuuteni! Olen keksinyt itselleni ammatin. Soudun tuolle saarelle, houkuttelen yhden noista albinoista luoksemme, laitan hänet aitaukseen ja näytän häntä kaikille rahasta.
Äkkiä Hermanni huusi.
Mitä sinä olet keksinyt? Voiko ihmisiä kohdella noin? Etkö sääli ketään muuta kuin itseäsi? Hyvää elämää varten ei tarvitse laiskotella ja kohdella muita huonosti, riittää kun vain tekee töitä ja on onnellinen.
Yksi nainen närkästyi.
Ei todellakaan! Jos laitan hänet aitaukseen, minun ei tarvitse tehdä enää mitään. Rahat valuvat taskuuni itsestään, ja minä vain makaan ja käsken.
Hermanni pysyi kannassaan.
Kaikki saaren ihmiset vain heiluttivat kättään pojalle. Kukaan ei voinut edes ajatella, että eräänä pimeänä yönä Hermanni todella päättäisi soutaa ainutlaatuisen albiinon perään uudelle maalle.
Poika kiinnitti veneen, nousi maihin ja lähti etsimään hänelle tuntemattomia ihmisiä.
Kuka sinä olet?
Äkkiä kuului pelokas ääni.
Olen ystävänne! Tulin kutsumaan teitä kylään. Meidän saarellamme on paljon ihmisiä, ja voimme ystävystyä.
Hermanni vastasi nopeasti.
Pojan ääni oli niin ilkeä, että albiino epäili jotain. Silloin valkoinen mies päätti olla ovellakin. Hän kutsui Hermannin maistamaan herkullisia hedelmiä ja vasta sitten lähtemään uuden ystävän luo kylään.
He menivät pieneen majaan, jossa albiino ehdotti Hermannille hieman lepoa. Laiska poika suostui, sillä se oli hänen lempiharrastuksensa. Suljettuaan silmänsä hän nukahti heti. Ja kun hän heräsi, hän huomasi, että hänen jalkansa oli kahlehdittuna ketjuilla suureen palmuun.
Nyt minä näytän sinua kaikille!
Albiino nauroi.
Niin laiska Hermanni eli koko loppuelämänsä albiinosaaren saarella suuren vihreän palmun alla.
