Lummimiehen rakentaminen ei ole niin helppoa. Aluksi täytyy laskea kaikki huolellisesti. Päättää kuinka monesta lumipallosta lummimiehen tekee, mihin paikkaan hänet kannattaa asettaa, jotta kaikki pihalla kulkiessaan ihastellen sanoisivat: "Voi pojat, Kalle ja Jani, mitä mahtavia! Minkä hyvän lummimiehen rakensitte, silmä iloitsee!"
Paikan kanssa emme päättäneet nopeasti. Kalle halusi lummimiehen leikkikentälle, mutta minä tiedän, että niin kaunis luomuksemme ei siellä kauaa säilyisi. Niin sanon hänelle:
Kalle, älä nyt keksi, mihin leikkikentälle lummimiehen asetamme? Hiekkalaatikon viereen? Niin pojat tulevat lapiolla ja ämpärillä ja nopeasti purkavat hänet osiksi, eivät edes porkkanaakaan jätä!
Olet oikeassa, Jani, sinä puhut järkevästi. Niin minne sinun mielestäsi meidän kauniin lummimiehen pitäisi asettaa?
Se on niin yksinkertaista — meidän talon sisäänkäynnin viereen. Annamme hänelle myös lapion käteen, hän näyttää täsmälleen omalta talonmieheltämme, setä Tolilta.
Voi että! Kuinka lummimiehen talon sisäänkäynnin viereen voi asettaa, hän häiritsee siellä kaikkia, kukaan ei kiitä meitä siitä!
Lyhyesti sanoen, Kallen kanssa väittelimme kauan, mutta lopulta pääsimme kompromissiin: pihalle oli äskettäin asetettu suuri joulukuusi, se näkyy mistä tahansa ikkunasta, niin sinne lummimiehen asetamme. Ja jokainen, joka haluaa katsella kuusta, huomaa luomuksemme.
Tiedättekö, mikä on vaikeinta lummimiehen rakentamisessa? Luulette, että suuren lumisen pallon vierittäminen? Tai sen asettaminen ylös? Ei todellakaan. Vaikeinta on työskennellä yhdessä. Meillä Kallen kanssa työ ei aluksi sujunut.
Sanon hänelle: "Kalle, sinä vierität ensimmäisen pallon, minä toisen, ja kolmannen vierritämme yhdessä, jotta kaikki olisi reilua". Mutta hän ei suostunut, hän jankutti, että ensimmäinen pallo on vaikein vierittää ja että se on suurin kolmesta. Jotenkin sopimme, että minä vieritan ensimmäisen pallon ja Kalle loput.
Silloinkään työ ei sujunut. Kallen toinen lumipallo osoittautui suuremmaksi kuin minun ensimmäinen! No, ei se haittaa, emme ole turhaan ystävystyneet päiväkodista lähtien. Tottuimme työhön ja aloimme auttaa toisiamme. Vierritimme niin suuren ensimmäisen pallon, kuusen levyisen, ei pienempi!
Sitten Kalle nosti minut harteillensa ja minä jotenkin sain muut pallot ylös. Yksinkertaisesti sanottuna olen Kallesta hieman isompi, minulle näiden pallojen nostaminen ei ole vaikeaa, käyn liikuntaa viikonloppuisin, harjoittelen. Mutta Kalle on minua kaksi päätä pidempi, niin päätimme, että hän nostaa minut harteillensa ja minä asetan lumipallot.
Totta kai kerran koko rakennelmamme melkein romahti! Silloin pelästyin ja huudan Kallelle:
Se putoaa! Varovasti! Varo!
Pidä, pidä, älä päästä irti, nyt keksimme jotain, — hän huutaa minulle takaisin.
Tässä, en peitä, emme selvinneet ilman ulkopuolista apua. Ja kuka olisi voinut kuvitella, että Natasha, naapurini ensimmäisestä kerroksesta, osoittautuisi niin taitavaksi. Kun hän näki pallon putoavan, hän juoksi meidän luoksemme, tuki sitä, vakuutti. Lyhyesti sanoen, selvimme! Ja Natasha on minua kaksi vuotta nuorempi.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa, piti ottaa hänet rakennusryhmäämme. Hän käveli koiransa kanssa, pienen sellaisen, Punainen nimeltään. Hänkin auttoi meitä paljon, nosti meidän mielialaa!
Ja Natasha, rohkea tyttö, ei hämmentynyt, sanoo:
Niin! Miksi teidän lummimiehellä ei ole ämpäriä päässä?
Mistä sitä saisi? Äitini ei missään tapauksessa anna minulle ämpäriä, — sanoin puhtaan totuuden. Pyysin äidiltä ämpäriä vielä kun lähdin kotoa. Mutta hän ei suostunut.
Minä tiedän, mistä ämpärin saa! Odottakaa täällä! — sanoi Kalle ja juoksi tuntemattomaan suuntaan.
Minä ja Natasha ja Punainen emme tuhlanneet aikaa. Asetimme porkkanan nenäksi, tuoin sen kotoa. Ja Natasha otti taskustaan muutaman suuren napin. Eivät tietenkään samanlaiset, mutta mitä väliä! Silmät tulivat loistavat. Vierritimme nopeasti pari pientä palloa käsiksi ja jaloiksi. Asetimme ne ja ymmärsimme, että ilman ämpäriä lummimiehestä puuttuu jotain. Ja Punainen vahvisti tämän, sanoen ääneen: "Vau-vau".
Meille onnistui, että Kalle selvisi nopeasti. Hän sai jostain suuren punaisen muoviämpärin. Asetimme sen lummimiehen päähän ja seisoimme kauan katsellen luomuksemme.
Harmillista on, jos hän sulaa, — sanoi Natasha surullisesti.
Nyt talvi on vaikka lämmin, mutta lumi säilyy kauan. Niin että hän ei pitäisi sulaa nopeasti, — vastasi Kalle.
Katsoin kauan kauniiseen lummimieheen. Hän näytti suoraan joulukortin kuvasta. Kun työskentelimme, ulkona pimeni. Talvella pimeytyy nopeasti, ja me olimme niin uppoutuneita työhön, että huomasimme sen vasta kun kuusen vieressä olevassa valoissa syttyi monivärinen sähköjohtosarja.
Entä jos otamme valokuvan muistoksi? — ehdotin pojille.
Minulla oli niin suuri halu tallentaa tämä lapsuuden onnellinen hetki. Tämä joululummimiehen ihmeen, jonka loivat ei Pakkanen, vaan me, Jani, Kalle, Natasha ja tietysti Punainen. Minulla ei ollut mitään vastaan käyttää viimeisen kuvan valokamerassa tällaisen hetken vuoksi.
Isä antoi minulle valokameran ja sanoi: "Opi etsimään kauneutta ympärillä, mutta älä tuhlaa kuvia turhaan, filmi on kallista". Mutta minä tiesin, että isälle pitäisi kuvastani.
Pojat tukivat ideaani. Vaikka oli pimeää, pystyimme asettumaan niin, että meidät näkyi ja lummimiehemme oli kuvan keskellä. Kyllä, juuri niin, isolla kirjaimella. Valokameran annoimme talonmiehelle setä Tolille, hän otti meistä kuvan ilolla.
Sitten menimme kotiin. Illalla katsoin pitkään ikkunasta lummimieheen. Ja kun heräsin aamulla, näin, että hän oli kallistunut yön aikana ja tuuli oli vienyt ämpärin pois. Mutta, kummallista kyllä, en ollenkaan ollut pettynyt, se ei ollut enää tärkeää. Todellinen jouluihminen tapahtui eilen — kun työskentelimme yhdessä ja loimme jotain kaunista.
