Petteri rakasti pelata verkkopelejä.
Miksi ihmeessä te ostitte hänelle sen tabletin! Hän pelaa vielä enemmän! ― kiukutteli mummo.
Melkein jokaisella lapsella on nykyään tabletti, eikä siinä mitään… ― vastasi isä.
Ja puhelimen pienet kuvat ja pelit pilaavat silmät! ― lisäsi äiti.
Mummo vain huokaisi ja meni keittiöön. Aluksi Petteri pelasi harvoin. Hän luki läksyt ja siivosi huoneensa. Mutta sitten hänen lempipelissään alkoi turnauskausi. Silloin kaikki menikin sekaisin!
Pete, kuulitko, että pelissämme pidetään pian turnaus? ― innostuneena huusi Ville juostessaan kaverinsa luo.
Ei kai, mikä turnaus?
No sinpä olet hidas! ― ihmetteli Ville. ― Se on mestaruuskilpailu! Voit tulla tosi kovaksi taistelijaksi! Voi, minulta varmaan ei onnistu osallistua. Äiti ei anna minun pelata niin paljon!
Kauanko pitää pelata? ― kysyi Petteri kiinnostuneena.
Vähintään viisi tuntia! Kilpailut kestävät parisen päivää. Pitää voittaa kaikki taistelut. Ja se on vaikeaa: tiedätkö, millaisia taistelijoita siellä on!
Petteri tuli kotiin ajatuksenaan vain yksi asia: mitä keksiä, jotta hänen annettaisiin osallistua tähän turnaukseen. Petteri valmisteli jopa lupauksia äidilleen ja isälleen: opiskella hyvin, siivota huone, aina ulkoiltuttaa Rexiä, puhdistaa hamsterien häkki ja kaikkea sellaista.
Kotona oli vain mummo. Täti oli sairastunut, ja vanhemmat olivat lähteneet käymään hänen luonaan. Kahden päivän ajan heitä ei olisi! Petteri oli onnellinen: mummo ei ollut yhtä tiukka kuin äiti ja isä. Nyt turnaus varmasti olisi hänen!
Herkullisen lounaan jälkeen Petteri vei lautasensa pois ja katsoi mummoa silmiin ja kysyi hiljaa:
Mummo, saako?
Mitä saa?
No, pelata vähän tablettia… Minulla on tänään turnaus.
No, jos turnaus, niin tietenkin! ― mummo hymyili. ― Mutta vain vähän.
Tietysti-tietysti! ― Petteri tarttui tablettiin ja asettui mukavasti sohvalle.
Peli vei pojan mukanaan, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään ympäriltään. Taistelut olivat vaikeita. Hän oli voittanut vain kolme taistelijaa ja aloitti pelin alusta, kun lastenhuoneen ovella ilmestyi mummo:
Petteri, pyysit vain vähän, ja tunti on jo kulunut! No niin, lopeta!
Mummo, rakas, odota hetki, viimeinen taistelu!
Viisi minuuttia, Petteri, viisi minuuttia!
Mutta viiden minuutin kuluttua Petteri ei ajatellutkaan laittaa tablettia pois. Hän hävisi taistelun taas ja suuttui kovasti: hän halusi voittaa tai ainakin saada toisen sijan, jotta Ville kadehtisi. Antaa hänen tietää, kuinka kova taistelija hän on!
Ja kun mummo taas kurkisti huoneeseen, poika teeskenteli, ettei kuule hänen huomautuksiaan. Kyllä hän tiesi, että mummo loukkaantuisi, mutta hän pyytäisi anteeksi myöhemmin, ja nyt taistelu oli tärkein asia! Mummo kävi huoneessa useita kertoja, mutta Petteri joko vaikeni tai vain heilautti kättään: ei ole aikaa. Lopulta mummo ei jaksanut enää:
Petteri, olen väsynyt sanomaan, että on aika lopettaa pelaaminen! Silmäsi ovat jo neliskulmaiset! Kuuletko minua?
Poika oli hiljaa.
Petteri…
Joo, jätä minut rauhaan! «Petteri, Petteri»… Petteri söi karhun!
Miten voit puhua noin… ― mummo sanoi vapisevalla äänellä.
Puhun miten haluan! Tämä on minun asuntoni, ja minä olen täällä isäntä! Jos et pidä siitä, mene pois! ― viimeiset sanat poika huusi kovaan ääneen, ja hän hyppäsi sohvalta ylös ja paiskasi oven mummon edessä omaan huoneeseensa.
Hän luuli, että mummo tulisi hetken päästä moittimaan häntä, mutta hän kuuli vain hiljaisia askelia oven takana.
Taisi mennä keittiöön, ― hän ajatteli, ― no, hyvä. Pelaan vain loppuun, ja sitten pyydän anteeksi. Nyt ei ole aikaa tähän: taistelu on taistelu!
Petteri uppoutui kokonaan peliin. Kuinka paljon aikaa kului, sitä hän ei tiennyt. Turnaus ei ollut vielä päättynyt, mutta tabletin akku oli loppumassa. Poika muisti jättäneensä laturin olohuoneeseen.
No, sepä kävi hyvin, ― Petteri sanoi itsekseen, ― haen laturin, käyn keittiössä mummon luona, pyydän anteeksi ja jatkan pelaamista!
Petteri venytteli: kaikki lihakset olivat jumissa, koska hän oli istunut pitkään samassa asennossa. Hän avasi huoneensa oven ja hämmästyi: käytävän tapetit olivat erilaiset, ja kaikki muukin oli toisin.
Onkohan mummo tapetoinut täällä kaiken uudelleen parissa tunnissa? ― hän sanoi.
Mutta kun poika astui keittiöön, mummoa ei ollut missään. Siellä oli vain noin kahdeksanvuotias tyttö. Hän istui pöydän ääressä ja syötti suuhunsa karkkeja posket täynnä.
Kuka sinä olet? ― Petteri kysyi.
Vilma, ― tyttö sanoi, ― ja te olette varmaan putkimies, setä?
Mikä putkimies? Enkä minä ole sinun setäsi, olen vain pari vuotta sinua vanhempi!
Haha! ― tyttö nauroi iloisesti. ― Oletpa sinä hauska! Näytänkö minä mummolta?
Lopeta minun pyöritykseni, ― Petteri suuttui, ― kuka sinä oikein olet, ja missä mummoni on?
Mikä mummo? ― tyttö tiedusteli.
Inna Grigorjevna on minun mummoni! Selitä minulle, miten sinä pääsit tänne, tuliko mummo sinut sisään?
Minä asun täällä! ― tyttö sanoi loukkaantuneena ja puristi huulensa tiukasti. Sitten hän muisti jotain ja lisäsi: ― Inna Grigorjevna… Olen kuullut sen jossain… Ai, muistan! Isi kertoi minulle. Tämä on minun isoäitini. Hän sanoi myös, että mummo katosi ennen kuin isi syntyi. Vanhin pojanpoika loukkasi häntä. Hän pelasi tablettipeliä niin kauan, ettei nähnyt eikä kuullut ketään. Hänen vanhempansa ― minun isovanhempani ― yrittivät herättää hänet, kutsuivat lääkäreitä, mutta mikään ei auttanut. He keksivät jopa uuden sairauden ― sitä kutsutaan «zombikompiksi». Siitä lähtien kukaan ei ole käynyt tuon pojan luona, joka muuten on minun setäni. Lääkäri sanoi, ettei hän edes tarvitse ruokaa, sillä hän oli siirtynyt virtuaalimaailmaan. Hänen huoneensa oveen laitettiin jopa kyltti: «Ei saa mennä sisään!».
Petteri kauhistui:
Entä mummo, minne hän katosi?
Kukaan ei ole nähnyt häntä sen illan jälkeen. Odota, etkö sinä ole siitä huoneesta, jonka ovessa on kyltti? Sinä olet ― minun setäni ja virtuaalimaailman?
Petteri ei vastannut mitään. Hän juoksi ulos keittiöstä ja syöksyi omaan huoneeseensa. Katsoessaan itseään peilistä hän ei nähnyt poikaa. Peilistä katsoi väsynyt, kalpea isoisä.
Mitä minä olen tehnyt! ― Petteri huusi. ― Jonkin typerän pelin takia mummo katosi! Mummo, rakas mummoni…
Petteri itki, kaatui sänkyyn ja nukahti voimattomuuteensa.
Petteri, Petteri…
Joku kosketti varovasti hänen olkapäätään. Avattuaan silmänsä Petteri näki oman mummonsa.
Mummo, rakas, sinä tulit takaisin!
Enhän minä mihinkään mennyt, istuin vain keittiössä, etten häiritsisi sinua…
Et sinä häiritse… Mummo, anna anteeksi, en halunnut loukata sinua, rehellisesti!
Mummo hymyili:
En minä suutu sinulle, Petteri.
Ja poika ajatteli: «Onneksi tämä oli unta!».
Petteri saattaa joskus vielä pelata jotain peliä. Mutta nyt hän muistaa, että se on vain peli, ja todellinen maailma on paljon mielenkiintoisempi!
