Suuren tiheän metsän reunalla asui oravien perhe — äiti, isä, neljä oravatyttöä ja yksi oravapojka. He asuivat suuressa tilavassa kolossa, jonka isä oli rakentanut suureen vanhaan tammeen. Siellä oli hyvin lämmintä ja kodikasta, ja jokaisella oravalla oli oma puinen sänkynsä.
Tammi, jossa perhe asui, oli hyvin vanha, ja siinä kasvoi paljon tammenterheitä. Oravanpoikaset rakastivat kiivetä oksille ja leikkiä hippaleikin. Neljä oravatyttöä olivat vanhempia, ja nuorin oli poika.
Joka aamu sisarukset herättivät hänet huutamalla:
Hei, pikkuveli, herää! Kuinka kauan voit nukkua? Ulkona on niin kaunis ilma, aurinko paistaa, linnut laulavat! Tule leikkimään kanssamme, lopeta nukkuminen!
En halua!!! Nukun vielä! Jättäkää minut rauhaan, menkää itse leikkimaan, minua väsyttää nousta lämpimästä sängystäni!
Vastasi pieni oravapojka.
Lapset, älkää riidelkö! Olette sisaruksia. Jos poika ei halua ulkoilla, antakaa hänen nukkua. Hän on nuorin teistä, hänen täytyy nukkua ja kerätä voimia!
Sanoi isä.
Tytöt loukkaantuivat heti ja juoksivat leikkimään toiselle puulle, ja pieni oravapojka jatkoi makeaa untaan. Ja näin tapahtui lähes joka päivä.
Pieni oravapojka oli myös hyvin pelokas, hän pelkäsi jopa omaa varjoaan. Eräänä päivänä, kun ulkona riehui kova tuuli ja jylisi ukkonen, hän alkoi itkeä ja piiloutui kolon kaukaisimpaan nurkkaan, josta isä sai hänet sitten tuskin ulos.
Oli helteinen elokuu. Perhe lähti usein kotoa yhdessä etsimään ruokaa. Mutta herkullisinta herkkua olivat tammenterheet, jotka kasvoivat tammen oksilla. Mutta viime aikoina ei ollut satanut lainkaan, ja auringon kuumat säteet olivat vähitellen kuivattaneet puiden lehdet. Tammenterheet olivat pudonneet, ja jo syksyllä oravilla ei ollut enää mitään syötävää.
Äiti ja isä kokosivat kaikki lapset ja sanoivat:
Pienet oravanpoikasemme! Koko kesän oli niin kova helle, ja kaikki varastomme puussamme kuivuivat. Nyt meillä ei ole mitään syötävää, ja meidän täytyy lähteä etsimään toista metsää, jossa voisimme asua ja kerätä tammenterheitä ja pähkinöitä. Puumme on jo vanha, emmekä tuskin voi kerätä siitä enää mitään satoa.
Vau! Tästä tulee uusi seikkailumme! Kokoonnumme kaikki yhdessä ja lähdemme etsimään uutta kotia ja uusia suuria puita, joissa kasvaa paljon tammenterheitä. Marssimme yhdessä, laulamme iloisia lauluja ja tapaamme monia uusia ystäviä!
Iloitsivat oravasiskot.
Valitettavasti isä ei voi lähteä mukaan.
Sanoi äiti.
Osoittautui, että isä oli joutunut äskettäin taisteluun näädän kanssa, joka halusi viedä häneltä pähkinät, jotka siili oli antanut pienille lapsille. Taistelussa isä oli loukannut tassuaan pahasti, eikä hän nyt voinut kävellä pitkälle.
Minä menen!
Yhtäkkiä kaikkia yllättäen sanoi oravapojka.
Hahaha! Sinä?! Sinähän pelkäät omaa varjoasi! Kuinka sinä voisit kulkea metsässä yksin, entä jos tuulee ja ukkostaa, unohdat pelosta minne olit menossa!
Nauroivat oravasiskot äänekkäästi.
En unohda mitään! Kun isä ja äiti kerran juttelivat, kuulin isän sanovan äidille, että perheessä miehen pitää hankkia ruoka, ja miehen pitää myös huolehtia läheisistään, koska te olette tyttöjä, teidän ei tarvitse. Ja kuka meistä, sisarukset, on mies, te? Ei! Siksi te jäätte äidin kanssa kotiin, ja minä lähden etsimään uutta metsää perheellemme.
Ilmoitti oravapojka päättäväisesti.
Pakattuaan hänelle nyyttiin vähän ruokaa, äiti ja isä lähettivät pojan matkaan.
Kulkee oravapojka metsässä, katselee ympärilleen. Pelottavaa on kulkea täällä yksin, milloin varis kraakahtaa, milloin tuuli puhaltaa, milloin lehdet kahisevat tuulessa… Mutta poika tietää, että hänen täytyy huolehtia perheestään, sillä isä on sairas, eikä sisaruksia voi jättää ilman äitiä.
Pitkään käveli oravapojka, ja yhtäkkiä kaukana hän näki uuden metsän. Se oli niin kaunis, eivätkä puiden lehdet olleet vielä kellastuneet niin paljon kuin heidän metsässään.
Yhtäkkiä tyhjästä pienen oravapojkan tielle ilmestyi valtava villi villisika.
Se pisti esiin torahampaansa ja murahti äänekkäästi:
Kuka täällä kulkee ilman minun lupaani? Minä olen täällä pomo, ja vain minä päätän, kuka täällä asuu ja kuka ei.
Aluksi oravapojka pelästyi kovasti, hän ei voinut edes sanoa sanaakaan, ikään kuin hänen kurkkuunsa olisi ilmestynyt valtava möykky.
Minä… minä… ha-lu-an…
Kuiskasi pieni yrittäen sanoa jotain.
Puhu kovempaa, muuten syön sinut nyt.
Ärähteli villisika.
Ja silloin oravapojka muisti, että kotona häntä odottivat neljä sisarta, äiti ja isä, jotka luottivat häneen.
Etsin uutta kotia perheelleni! Metsässämme oli kuivuus, ja kaikki varastomme kuivuivat. Nyt sisarukseni ovat nälkäisiä, ja minä lähdin etsimään uutta kotia ja ruokaa.
Sanoi oravapojka äänekkäästi ja selkeästi.
Villisika katsoi pientä ja sanoi:
Olet niin pieni ja niin rohkea. Et pelännyt lainkaan tulla näille seuduille, vaikka kaikki tietävät, että minä olen täällä pomo enkä pidä vieraista. En ole koskaan ennen nähnyt näin rohkeita oravanpoikasia, joten annan teidän asua täällä.
Oravapojka ilahtui niin, ettei huomannut, kuinka hyppäsi kotiin. Hän kertoi kotona, kuinka oli matkustanut uuteen metsään, kuinka pelkäsi matkalla variksen kraakahduksia ja lehtien kahinaa. Mutta kun hän kertoi sisaruksille ja vanhemmille tarinan villisiasta, he kaikki huudahtivat yhdessä:
Olet todella hyvä! Ei jokainen olisi voinut sopia villisingan kanssa, sillä kaikki tietävät, että se on pelottava ja hyvin ilkeä!
Oravapojasta tuntui niin hyvältä, sillä hän — pieni pelokas poika — ei nyt pelkää enää mitään.
