Eli oli kerran… tai ei sittenkään. Alussa ei asunut kukaan siinä metsässä, joka oli joen rannalla. Kauan sitten, ehkä myös äskettäin, siellä kasvoi vain heinää, sammalta, mäntyjä ja kuusia. Ei juoksennellut siellä oravia smaragdinvihreiden oksien keskellä, jotka kietoutuivat taivaan rajaan suuriksi ja monimutkaisiksi pesiksi ja seiteiksi. Ei kulkenut metsikössä saalistavia, ryhdikkään kauniita ja kauniin hienostuneita ilveksiä eikä mahtavia, suuria sarvisia hirviä. Linnut eivät visertäneet toisilleen jo ennen aamunkoittoa, eivätkä ne ilmoittaneet huudollaan uuden päivän alkua.
Metsä oli hiljainen ja tyhjä. Joki virtasi äänettömänä ja kantoi syksyllä vain surullisten pajujen putoavia lehtiä, jotka roikkuivat veden yllä odottamassa kevättä.
Talvella joki oli jäätynyt tiukasti ja peittynyt varovasti toiseen tai ehkä seitsemänteen lumeen. Nimetön ja yksinäinen joki ei nähnyt kenenkään jälkiä: ei kauniin ketun, joka säkenöi oksien välissä, eikä pienen jäniksen, joka piileskeli armottomalta metsänröyhkeältä. Vain kalat uiskentelivat sameassa pohjassa ja tuijottivat tyhmänä suon värisiä, puoliläpinäkyviä vesikasveja.
Eräänä päivänä kuului ihmisten ääniä, kavioiden kopinaa pakkasen kovettamalla maalla, kirveen iskuja mäntyyn ja jään rapinaa, kun jää murtui jäärautaa ja upposi veteen. Ihmiset tulivat tälle seudulle. Heitä oli vähän, ehkä kymmenen tai kaksitoista. He olivat turkeissa, jotka oli tehty eläimistä, joita tämä metsä ei ollut ennen tuntenut. Alkoivat he rakentaa pieniä mökkejä joen rantaan. Ensimmäisenä päivänä he kaatoivat kymmenen mäntyä, ja kannot erottuivat selvästi takana kohoavaa metsää vasten.
Ihmisten tultua metsä täyttyi elämästä, sillä uudisasukkaat toivat sen mukanaan. Pieniä peltohiiriä ja jäniksiä alkoi vilistä, tiaiset, tikat ja metsot alkoivat lentää, ja yöllä huhusivat korvatupsuiset pöllöt. Joskus jossakin murahteli myös häirityn karhun ääni.
Ihmiset elivät pitkään näillä mailla, ja asutus kasvoi. Pienistä maakuopista, joissa ei juuri voinut kääntyä, asukkaat siirtyivät kahden kerroksen taloihin, jotka oli rakennettu kuusista ja männyistä. Havun tuoksu huumasi päätä ja vei mennyt aikaan, jolloin kukaan ei ollut vielä käynyt näissä paratiisin kujissa. Uunit savusivat, ja niissä paistui herkullista leipää, joka oli tehty viljellyillä, hedelmällisillä pelloilla kasvaneesta ruisjauhosta. Lisäksi keitettiin kaalikeittoa syksyllä kerätyistä kasviksista, paistettiin kalaa ja juotiin marjamehua.
Eräänä päivänä kylään saapui outo mies pienen matkalaukun kanssa. Tosin ”saapui” on liian mahtipontinen sana. Tuhansia kilometrejä ei kulje jalan, ellei halua kulkea hitaasti ja hyvin pitkään. Mies matkusti ensin junalla, ja junan rytmikkään jyskeen kuunnellen hän ajatteli tärkeää tehtäväänsä. Sitten hän siirtyi lauttaan ja nukahti. Aamulla hänen piti jatkaa jollakin vanhalla, hyvin vanhalla autolla juuri tähän kylään.
Perille päästyään hän otti laukusta muistikirjan ja kynän. Hän kulki jokaisen kolmenkymmenen talon ovelle, koputti ja kysyi aina saman kysymyksen:
Hyvää päivää. Tulin kaupungista, minulla on asiaa tähän kylään. Voisitteko kertoa, montako ihmistä tässä talossa asuu? Millä lämmitätte talon?
Ja kaikki vastasivat. Joku vastasi vastahakoisesti ja yksitavuisesti, joku alkoi kertoa pitkää tarinaa, mutta mies keskeytti kohteliaasti mutta päättäväisesti ja pyysi vastaamaan juuri kysymykseen. Kysyttyään kaikilta hän lähti kiireesti pois.
Tämä on katastrofi! Miksi talojen kaasuliittymiä on niin vähän? kysyi toimitusjohtaja kaasuistamisen kokouksessa.
Varmaan ovat tottuneet lämmittämään puilla. Pitäisi opetella uusi tapa, perehtyä siihen ja kaikkeen… Se on pitkä ja tylsä prosessi, ja lisäksi siellä on lähes kaikki vanhuksia. Miksi he tekisivät sitä?
Mutta puilla ei tietenkään voi lämmittää. Kaasuistaminen on pakko toteuttaa. Ei voi mennä näin, ihmiset ovat kyseessä! Elämiseen tarvitaan lämpöä!
Olemme jo yrittäneet, sanoi juuri kylässä käynyt mies ja nousi paikaltaan. Hän pani pöydälle esimiehelleen jonkin kansion ja sanoi: Kaikki, jotka olivat siitä vastuussa, katosivat salaperäisesti metsiin. Sanotaan, että siellä liikkuu jokin paha henki. En minä sitä kyllä usko, mutta faktat puhuvat puolestaan. Asia on ratkaistava, ymmärrän sen. Katsokaa tätä! He katosivat suunnilleen samoihin aikoihin, kun putkia rakennettiin. Kaksi viikkoa heitä on etsitty, ellei kauemmin, eikä heitä ole löydetty.
Mies istui paikalleen, ja toimitusjohtaja jäi miettimään. Hän raapi päätään ja sanoi viimein mietteliäästi, ikään kuin hänen ajatuksensa olisivat kaukana täältä:
No niin… Pohditaan asiaa. Kokous on päättynyt, sanoi hän, otti pöydältä kansion ja livahti huoneesta hieman arasti jalkojaan raahaten. Muut lähtivät hänen perässään.
Viikon kuluttua kaupungista saapui kylään pieni työryhmä. He kaivoivat nopeasti maata lapioilla, ikään kuin tutkiskellen, ja lähtivät taas. Matti tai Juha, joku heistä, näki ja kuuli, että työmiehet laskivat ja puhuivat putkista maanäytteiden lisäksi jotakin muuta.
Voi hyvä ihme, mitä tässä oikein tapahtuu? Vielä tämä on vasta alkua, huokailivat vanhat mummot ja ukot, mutta palasivat sitten tavallisiin askareisiinsa: halkojen pilkkomiseen, kalastukseen, metsästykseen ja lapasten ja sukkien kutomiseen.
Lapset juoksivat sadan kerran päivässä sille paikalle, jonne työmiehet olivat huolellisesti mutta kömpelösti haudanneet jonkin metallisen kapistuksen. Kaikki arvailivat, mitä oikein tullaan tekemään, mutta varmuuden vuoksi kukaan ei koskenut siihen. Ei kukaan tiedä, mitä se on, ja omaksi parhaaksi on parempi olla koskematta. Ehkä se on tärkeä asia.
Ja todellakin: muutaman päivän kuluttua paikalle tuli entistä enemmän ihmisiä, ja lisäksi se muistikirjamies saapui taas. Hänen silmissään paloi jokin idea, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt, mikä se oli. Hän kiersi taloja toisen kerran ja kysyi saman kysymyksen:
Sanokaa, millä te lämmitätte talon?
Halolla, vastasivat kaikki, keneltä hän sitä kysyikin.
Selvä, kirjoitan ylös, sanoi mies, ja todellakin muistikirjaan ilmestyi nimi ja osoite.
Mitä hän oikein haluaa? ajatteli ihmiset ja sulkivat oven hänen jälkeensä.
Mies kulki hymyillen itsekseen ja oli täysin tyytyväinen. Hänen työnsä täällä oli tehty, ja nyt oli enää vietävä tulokset työmiehille, jotka puolestaan tekivät omaa työtään eli rakensivat putkia. Paljon, todella paljon pitkiä putkia ja putkenpätkiä kulki koko kylän läpi kuin verisuonet. Lopulta putket johdettiin myös taloihin.
Silloin ihmiset melkein menettivät järkensä: he alkoivat poistaa uuneja taloistaan. Kansa ei enää kestänyt, vaan lähti kysymään asiaa muistikirjamiehen luota. Tämä selitti kaiken kaasuistamisesta: nyt kaasu johdetaan taloihin, ruoanlaitto ja lämmitys käyvät helpommin. Kaikki katsoivat häntä epäluuloisesti, mutta lähtivät. Myöhemmin selviäisi, mitä tämä oikein oli, miksi hän riehui täällä.
Mies lähti kotiin. Hän asui erään vanhan miehen luona ja maksoi vuokransa halkoina. Yhtäkkiä nousi tuuli, joka melkein paiskasi miehen kolme metriä sivuun. Hän kuuli, miten joku astui metsästä, niin raskaasti, että oksat rapisivat ja linnut lensivät oksilta alas. Miestä alkoi pelottaa, mutta hän jatkoi matkaa. Silloin! Puiden takaa välähtivät jonkin silmät!
Vihdoin metsästä astui esiin jättiläinen. Kaksimetrinen, kädet kuin puunrungot, silmät hehkuivat, suu oli niin suuri, että se olisi syönyt miehen huomaamatta, ja koko ruumis oli sammalen ja havun peitossa, oksat pistelivät ulos niin, ettei kasvoja nähnyt.
Mitä?! Olet alkanut pelotella kyläläisiä kaasulla! jylisi outo olento. Kävele pois täältä porukkasi kanssa!
K-kuka te olette? kysyi mies takellellen ja pelästyneenä.
Kuka kukin… Jaska Jokunen! Minä olen Metsänhaltija.
Siis te olette se, jonka takia ihmiset katoavat? sanoi mies jo lujemmin.
Kyllä! Älkää uskaltako tunkeutua minun alueilleni! Tämä on minun maani ja minun metsäni! Ja kuka sitten kaataa metsässä puita teidän kaasunne takia? Ei kukaan! Palaa nyt kaupunkiisi! Muuten lähdet kanssani metsään, ja jalkasi jää jonnekin pensaan alle, kätesi kuusen juurelle ja päätäsi susi kantaa pois, jyrisi Metsänhaltija ja nauroi, ja lähimmän männyn neulaset putosivat kaikki.
Mies perääntyi. Hän tuntui muurahaiselta verrattuna valtavaan ja pelottavaan Metsänhaltijaan, joka oli jo valmis tarttumaan häntä pitkillä kämmenillään ja vetämään hänet synkkään ja tiheään taigaan.
Metsänhaltija vaikeni ja tömäytti jalkaansa, joka oli kuin halko, maahan. Heti maasta alkoi nousta kaikenlaisia kasveja, jotka kietoutuivat miehen jalkojen ympärille. Ne kohosivat yhä korkeammalle, ja pian vyötärö katosi niiden alle…
Metsänhaltija! Lopeta heti! kuului takaa jonkun ärsyttävä ääni, ja ilmaan levisi lätäkön ja mädän kalan haju.
Suo-Akka! Häivy, vanha noita… Mitä sinä haluat? Hän aikoo varastaa meiltä metsän! Ei sitä voi sallia! Anna hänen kuolla maassa, jolle hän tuli!
Niinhän se on, mutta kuuntele minua… ja lopeta hänen kurkkunsa kuristaminen vihdoin! Hän ei ole syyllinen, eikä hän rakenna mitään. Hän istuu tuolla kopissaan, istuu siellä tuntikausia ja juo teetä.
Kasvit vajosivat takaisin maahan, ja Metsänhaltija kääntyi suon akan puoleen. Silloin mieskin näki hänet. Tummat, pesemättömät ja ehkä vuosisatoja kestäneet hiukset olivat sidottu likaiselle ruskeanpunaiselle nauhalle ja ne kasvoivat tupsuina. Vihertävä mekko riippui riekaleina, ja repeämistä pilkotti tumma, karhea iho.
Koukkuinen sormi osoitti suoraan kurjaan vieraaseen tässä kohtalokkaassa kylässä. Kyyryselkäinen olento muistutti katkarapua, ja harmaat, vetiset silmät tarkkailivat tarkasti molempia: ihmistä ja metsän asukkaiden päämiestä.
Hän on syytön, toisti Suo-Akka. Metsänhaltija pyöritteli silmiään ja haukotteli:
Mitä tarvitset? Miksi tulit?
Älä enää vie ihmisiä. Päästä tuokin mies. He tekevät hyvää.
Missä se hyvä on?! Metsänhaltija kiukustui uudelleen. Missä sellaista on nähty? Miten näin voi käydä, ihan syyttä!
Kuuntele nyt loppuun asti, vanha kanto! Suo-Akka suuttui, ja Metsänhaltija perääntyi hieman, repäisi juuriltaan nuoren kuusen ja heitti sen häntä kohti. Suo-Akka väisti tätä hätäistä hyökkäystä, mutta jatkoi puhettaan:
Odota vain, et ole enää sadan vuoden ikäinen etkä kahdensadan. Sydän pettää, mitä teet sitten? Minulla ei ole enää sammakoita, kaikki sinä söit, hirmuinen rääpäle! Voi, jos jonain päivänä jäät minulle käsiin, minä… ja Suo-Akka uhkasi Metsänhaltijaa nyrkillä. Tämä vaikeni ja huokaisi.
Puhu, hän sanoi, kutsui maasta kannon ja istui siihen kuin Rodinin Ajattelija.
He tuovat hyvää. Ihmisten on helpompi kokata ja lämmitellä kylmiä öitä. Ja mitä sinuun ja yksinäisyyteesi tulee…
Otamme sinut mukaan hankkeeseen ”Venäjän saturengas”! huudahti mies yhtäkkiä ja nauroi kuin hullu.
Hohhoijaa, hullu! vastasi Metsänhaltija.
Ei olisi pitänyt pelotella häntä, tyhmä kääpiö!
Noh noh! Puhu vain asiasta, äläkä sekoile.
Mies jatkoi:
Eli, meillä on sellainen juttu, jossa ihmiset matkustavat ympäri maata ja jakavat satuja ja kaikenlaista hyvää. Ja sinusta tulee tuntemaan monta ihmistä. Ja lahjojakin tuodaan, vai mitä? Hyvä juttu, eikö?
Hyvä… venytteli Metsänhaltija. Minulla on muuten yksinäistä eläinten ja lintujen kanssa. Kaipaan seuraa. Seu-raa! Mutta pahojen henkien kanssa ei seura ole seuraa, vaan pelkkää taistelua. Välillä vedenneidot raivostuvat niin, että niitä on vaikea rauhoittaa, ja sitten taas lentää paikalle käärmeitä, joiden perässä pitää kulkea kuin tyhmä, ja polttaa tulella. Ja sitten vielä… voi, pelottavaa! Maara palaa pohjoisen tuntureilta, ja silloin on kaikki toivo menetetty! Kaikki vesi-, metsä- ja suohenget kokoontuvat karkottamaan hänet!
Kuulkaa, sanoi mies yhtäkkiä, kirjataan kaikki heidät muistiin! Kuinka monta satua siitä tuleekaan!
Entä kaasu?
Viedään se, tietenkin! Ihmiset paistavat kalaa, leipovat lettuja ja ruisleipää ja soittavat kanteleella ja torvella ja kertovat lapsille satuja.
Voi, miten hyvä! kikatti Suo-Akka. Tuon kaasun hengittäminen suolla on jo voimatonta.
Odottakaa, rouva Suo-Akka. Teillä suolla on sekin kaasu?
On, mitä teille kuuluu?
Meidän pitää viedä putket kaukaa kaupungista. Mutta täällä se on näköjään aivan lähellä!
Ahaa, sanoivat hänelle kuoroina metsän henkiolennot.
He päästivät miehen menemään, ja hän lähti takaisin kotiin kirjoittamaan satua muistiin ja antamaan raportin esimiehilleen.
Kun hän palasi kylään, hänet otettiin vastaan kuin omainen, ja hän jäi asumaan sinne uuden kaasuliesin ja lämpöpatterin kanssa. Hän matkusti kaupunkiin monta kertaa ja kertoi meille noita satuja, ja minä olen kertonut ne teillekin.
Kuten sanotaan, tähän päättyy satu, ja se joka kuunteli, menköön itse ja tutustukoon Metsänhaltijaan. Hän kertoo paljon mielenkiintoista hyvästä, rikkaasta, tarinoiden ja kertomusten maasta.