Eli kerran Kaasu, oma herransa. Eli yksin suolla eikä kuunnellut ketään. Eikä kuunneltavaakaan ollut: kuollut paikka, kukaan ei kulkenut, paitsi sammakot, eikä nekään kurnuttaneet kosteudelta. Käkkäriä myös oli, mutta nekään eivät pitäneet suosta. Se oli mätä, likainen ja liejuinen, ja helposti upposi suohon korvia myöten.
Kaasu oli luonteeltaan samanlainen. Korkealta ja ylimielisesti se katseli ihmisiä ja nauroi: katso, tuollaisia tulee minun suolleni!
Veroa vai kumarrusta? Ei?! No sitten poltan-poltan, suota tallaan, tallaan-tallaan, pelotella haluan!
Se pelotteli ihmisiä usein, mutta aina eri tavoin: toisten edessä se leimahti sinisinä kipinöinä ja katosi. Ihmiset luulivat kipinöissä näkevänsä metsänhengen tai vesihengen silmät. Toisten edessä se huhuili kuin metsän pöllö. Kolmansien edessä se tanssi ja hyppi niin, että maa tärisi. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain, mikä sai Kaasun ottamaan kruununsa pois ja katsomaan maailmaa toisin silmin…
Se tapahtui syksyllä. Oli viileää ja pilvistä, lokakuun lopussa tai marraskuun alussa. Sateettomia päiviä oli yhä vähemmän, satoi kaatamalla. Lopulta tuli aurinkoinen aika.
Kylän lapset juoksivat kodeistaan: hyppivät, leikkivät ja moittivat tuulta ja sadetta sekä ylistivät jumalia Perunaa ja Horsia, auringon jumalia. Niin teki myös Mari. Hän asetti nukkensa verannalle ja istui leikkimään niiden kanssa. Sitten hän hypähti ylös ja juoksi pappojen ja poikien luo!
Sinä päivänä Mari juoksi kotiin hengästyneenä (he olivat pelanneet pesäpalloa) ja näki, että isä oli lähdössä jonnekin: hän otti koiransa, kiväärinsä ja leivänpalan ja pakkasi reppua.
Mari, lähden metsästämään Kuolleelle suolle. Sanotaan, että riistaa siellä on paljon! Stasjan isä kävi siellä: kaksi metsoa ja kolme jänistä! Ja kalaa siellä suon takana on paljon. Sanotaan, että siellä on joki, ja siinä kalaa on lapiolla kauhottavaksi! Vedagor ja Oleg kävivät siellä ja pyydystivät verkkokaupalla sampia! Menen minäkin, ehkä saan jotain, jos joki todella on siellä.
Isä, anna minun lähteä mukaasi ja ottaa Tishka mukaan!
Hyvä on. Ajan hevosella, ja sinä istut taakseni. Menen valjastamaan Jashman.
Marin isä, Stanislav, valjasti hevosen Jashman ja lähdettiin matkaan. He ajoivat kylän läpi, ja Stas tervehti kaikkia: »Jumala antakoon terveyttä!»
Lähdettiin, ajettiin metsän läpi. Jashma laukkasi, ja sen perässä haukkuen juoksivat koirat. Seitsemän koiraa, kaikki samanlaisia: silmät kuin sudella, mutta kiukkuiset, tassut kuin jäniksellä, nopeat, hampaat kuin ilveksellä, terävät. Kaikki karvaltaan mustia kuin piki, isoja, vikkeliä, viekkaita ja ketteriä, jäljen löydettyään ne eivät jättäneet saalista väliin.
Stas ja Mari ajoivat metsässä. Siellä oli suo.
Älä eroa minusta, ei tätä suota turhaan kutsuta Kuolleeksi.
Miksi?
Monta rikkauksia etsivää metsästäjää on kadonnut täällä. Kuulin, että aiemmin täällä kaadettiin metsää, täällä oli taloja, takomoja ja kirkko. Mutta jostain syystä ihmiset lähtivät, ja ilman jättiläispuita kaikki alkoi kasvaa umpeen. Sitten alettiin tuoda tänne roskia, ja kun naapurijoki tulvi keväällä, kaikki hukkui. Sammakoita ja iilimatoja tuli. Sitten meidän metsästäjät saivat tietää joesta ja alkoivat käydä suolla metsästämässä ja pyytämässä kalaa, eivätkä kaikki palanneet. Joku oli villieläinten repimä, joku vajosi syvyyteen, ja joku vain eksyi metsään», kertoi Stas sitoessaan nauhaa nuoren koivun oksaan.
Ajettiin pidemmälle. Oltiin jo lähellä lettoa. Yhtäkkiä Stas pysäytti tamman ja koirat ja katsoi kauas. Hän pudisti päätään ja katsoi uudelleen. Hieroi silmiään, eikä ymmärtänyt.
Mitä siellä on, isä?
Siniset valot… Eiköhän se ole metsänhenki.
Katsotaan.
Mennään.
Stas latasi kiväärinsä, päästi koirat irti ja auttoi Marin alas hevosen selästä.
He kävelivät, mutta ei mitään. Odottamatta Kaasu ilmestyi heidän eteensä sinisen prinssin muodossa. Se ei halunnut pelotella heitä heti, vaan selvittää, keitä he olivat ja miksi olivat tulleet.
Kuka uskalsi tulla maahani? Veroa vai kumarrusta?
Emme maksa veroa emmekä kumarra. Kuljemme suon yli, haluamme metsästää metsän eläimiä ja vesien kaloja.
MITEN?! Tulette ilman kumarrusta minun, suon herran, luokse?! Etkö arvosta päätäsi?! No sitten poltan-poltan, suota tallaan, tallaan-tallaan, pelotella haluan!
Kaasu kiertyi ja puhalsi, ja maa tärisi. Kun se alkoi tallata vihasta, joet tulvivat rannoiltaan. Kun se ulvoi, kaikki linnut putosivat puista.
En ole pelkuri, joten en pelkää tätä! Ja siitä, että pelotelet muita ihmisiä tai houkuttelet heidät suohon, saat olla kolmesataa vuotta ilman isäntää, kenellekään tarpeeseen. Ihmiset unohtavat, ja pienet eläimet ja linnut unohtavat tiet tänne, ja vasta kolmen sadan vuoden kuluttua, jos parannut tapasi, he muistavat, kuka olet.
Ja Kaasu todella parani. Se ymmärsi, ettei se ollut maan ja taivaan kuningas, ymmärsi, että ihmisiä täytyy auttaa, ja katui Marin ja tämän isän edessä. Ja siitä lähtien se on auttanut: se valmistaa meille ruokaa, lämmittää talvella kylmiä öitä, sulattaa malmeja ja metalleja sekä ajaa laivoja, junia ja autoja.
Tätä Kaasua kutsutaan metaaniksi. Sen kanssa on kuitenkin oltava huolellinen: sulje liesien kaasuhanat, älä jätä levyjä vailla valvontaa, soita hätänumeroon 112, jos haistat kaasua, ja poistu asunnosta varoittaen naapureita. Muuten se muistaa vanhat tapansa ja alkaa taas olla ylimielinen ja ylpeä.