Eräänä iltana, kun äiti oli jo sammuttanut valon ja huoneessa paistoi vain kellertävä yölamppunen, kuului yhtäkkiä herkkä soinnillinen kilinä. Aivan huoneen keskellä Anni näki kultaisen kipinän, sitten toisen. Kipinöitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne pyörivät ja kiertyivät kuin pienet hyönteiset, tiivistyen vähitellen hohtelevaksi pieneksi hahmoksi. Ja yhtäkkiä kilinä ja valo katosivat, ja maton keskellä seisoi pieni kääpiö, noin jakkaran kokoinen.
– Kaunista! – sanoi Anni, joka ei enää maannut, vaan istui sängyllään, jotta pystyi paremmin seuraamaan kipinöitä.
– Terve, Anni, – sanoi kääpiö.
– Terve… – Anni hämmästyi hieman, – Kuka sinä olet?
– Olen Pekka satujen auttajien joukosta, me autamme satujen maiden asukkaita…
– Ooh, kuinka mielenkiintoista, – huudahti Anni, – Mitä nuo maat ovat? Missä ne ovat? Kuinka niihin pääsee?
Tyttö hyppeli sängyllä kärsimättömyydestä.
– Odota, Anni! – keskeytti hänet kääpiö, – Minulla on vain kymmenen minuuttia, ja meidän velho Elias sanoi, että oikean neuvon voi antaa vain ei-satujen maan asukas. Hän sanoo, että teidän ajattelutapa on erilainen, sopivampi. Autaisitko sinä?
– Tietenkin! – Annin kanssa hyppeli myös tyyny.
– Mutta kuuntele tarkasti, on tärkeää, ettei unohda yhtään yksityiskohtaa! Korkealla vuorella on luola, siellä asuu lohikäärme…
– Lohikäärme? Minä pelkään! Älä kerro minulle tällaisia pelottavia satuja! – Anni veti peiton silmiensä päälle.
– Tämä ei ole satu! Eli se on satu, – sekosi kääpiö, – mutta meillä kaikki on satua… Lisäksi lohikäärme on hyvä, ja juuri hän tarvitsee apua! Autaisitko lohikäärmeä?
– Voiko miettiä?
– Anni, – anoi kääpiö, – apua tarvitaan kovasti, aika loppuu, enkä ole vielä selittänyt sinulle mitään!
Peiton reunan takaa näkyi hitaasti tytön nenä, sitten leuka, sitten kaula. Sitten Anni laski kädet peiton päälle ja huokaisi:
– No, siis. Autan!
– Niin siis, – iloitsi kääpiö, – luolassa lohikäärmeellä on ihmeellinen puutarha, mutta siellä eivät kasva kukat, vaan jalokivet…
– Vau! – Anni oli jo unohtanut pelkonsa ja hyppeli jälleen sängyllä. – Ovatko ne kauniita? Mitä väriä ne ovat? Sinä tiedät, minä rakastan eniten vaaleanpunaisia kiviä, rubiineja kutsutaan! Ja minulla on aina ollut toive, että olisi olemassa sellaisia kullanväristä kiviä! Onko niitä sinun lohikäärmeellä? Hän on kuitenkin satujen lohikäärme, hänellä pitää olla, eikö niin?
– On, on… Luultavasti… – kääpiö heilautti välinpitämättömästi, ajatellen, että hänellä ei enää ole aikaa kohteliaisuuksille. – Niin siis, ymmärrät, ne kasvavat alhaalta ylöspäin, kuten kiteitä, kuten köynnöstä…
– Kuten köynnöstä! Kuten vuohesta! – tyttö ei enää kuunnellut kääpiötä, hänen sisäisen silmänsä edessä loistivat ja väistelivät kaikissa väreissä jalokivet. Sitten hän ymmärsi, että loistivat eivät olleet ne, vaan kääpiön pieni hahmo hajoaa kipinöiksi, jotka vähitellen sammuvat.
– No, miten meni? – kysyi velho.
– Ymmärrät, tämä tyttö, hän on niin pelkäävä, niin unelmointihaluinen! Ja kuulustelijaa keskeyttää niin epäkohteliaasti! Lyhyesti sanoen, en ehtinyt kertoa hänelle mitään…
– Toivoin, että tunnepitoinen tyttö vilkkain mielikuvituksella olisi paras vaihtoehto yhteyden muodostamiseen, mutta en ottanut huomioon, että meillä on niin vähän aikaa, – velho pohdiskeli ajatuksissa ja kiersi hattua käsissään, – Älä huoli, huomenna siirtymäkivi latautuu, ja voit yrittää puhua pojan kanssa.
Jyrillä ei ollut yölamppua, hän ei pelännyt pimeyttä lainkaan ja piti siitä, kun tähdet loistivat hänen makuuhuoneensa verhottomasta ikkunasta suoraan kattoon. Siksi kun tähdet yhtäkkiä loistivat suoraan hänen huoneensa katossa, hän oli hyvin iloinen. Tähdet laskeutuivat tasaisesti alas ja kokoontuivat kääpiön hahmoksi.
– Terve, Jyri! Satujen maalla ja lohikäärmeellä Romalla on kovasti tarve sinun avullesi, ja minulla on vain kymmenen minuuttia! – kiirehti Pekka heti.
– Kuinka iloinen olen, että tulit! – huudahti Jyri, – Olen aina unelmoinut, että minulla olisi salaperäinen ystävä! – ja Jyri juoksi halaamaan.
Mutta kääpiö ehti pysäyttää hänet:
– Odota, älä koske minuun, muuten katoan!
Poika laski kädet pettyneet, mutta hymyili melkein heti:
– Kuvittelisitko, minulla putosi hammas! Eilen!
Kääpiö Pekka oli jälleen hämmentynyt, mutta sanoi heti:
– Loistava, siis olet jo melko aikuinen, älykäs ja voit auttaa minua! Kuuntele tarkasti eikä keskeytä. Meillä satujen maassa vuorella luolassa asuu lohikäärme, hän on hyvä, ja kasvattaa jalokivien puutarhaa.
– Mikä hänen nimensä on? – poika silti kysyi.
– Roma.
– Aivan kuten minun ystävä! – ihaili Jyri.
– Ö-ö-ö, kyllä, – jatkoi kääpiö, – niin siis, jalokivet hänen puutarhassaan ovat yhteydessä toisiinsa, ne kasvavat toisistaan alhaalta ylöspäin loistaen yhä kirkkaammin ja kirkkaammin, ja yhtäkkiä yksi violetti kivi, joka kasvaa keskimääräisellä korkeudella, alkoi himmetä ja välähtää oudosti, – kääpiö oli jo lämpenemässä ja heilautti käsiään innokkaasti, – ja sen ympärillä…
Jyri, joka oli tähän asti katsonut kääpiötä keskittyneesti ja kiinnostuneesti, sanoi yhtäkkiä:
– Ja isä ostaa minulle radiokäyttöisen auton! Kuvittelisitko? Ison! Luulen, että mahtuisit siihen, ja seuraavalla kerralla voin antaa sinulle kyydin!
– Jyri, etkö kuunnellut minua ollenkaan? – ihmetyi Pekka. Loukkaantumisesta hänelle jopa silmiin tulivat kyyneleet, ja hän otti pois lakkia, jotta voisi huomaamattomasti pyyhkiä ne.
– Ja minulla on uusi pallo, koripallo, näytän sinulle!
Jyri ryömi sängyn alle pallon perään, ja kun hän tuli sieltä ulos, huoneessa ei ollut enää ketään.
– Miten menestyi? – kysyi velho varovaisesti.
– Tämä poika on luultavasti hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole ketään, jonka kanssa puhua…– kääpiö Pekka puuskutti hermostuneesti lakkiaan, eikä edes huomannut, kun pieni pompon irrallaan ja vieri lattialla.
– Mistä sait sellaisen käsityksen? Taikakallo sanoi, että hänellä on paljon ystäviä ja huolehtivaisia vanhempia.
– Hän oli niin kiireinen jakamaan minulle kaikki uutiset, että ei ehtinyt kuunnella minua…– kääpiö huomasi pomponin puuttumisen, mutta ei edes lähtenyt sitä etsimään.
Elias yritti lohduttaa häntä:
– Kun et ollut täällä, pallo ehdotti minulle toista ehdokasta, sanotaan, että hän on hyvin älykäs poika!
– Kuka sanoo? – Pekkaa ei ollut enää niin helppo vakuuttaa.
– Hänen äitinsä.
– Kaikki äidit sanovat niin, – kääpiö istui suoraan hieman hohtavalle siirtymäkivelle ja alkoi melankoliaisesti vetää lankoja lakkistaan, hän teki niin aina, kun oli hyvin järkyttynyt.
– Ja päivähoitajatar, – jatkoi velho, – ja englannin opettaja, ja logiikan opettaja…
– Siis hyvä, – Pekka hymyili heikosti, – huomiseen asti!
– Terve, Benjamini! – kääpiö Pekka otti pois lakkia ja kumarsi seremoniallisesti.
Benjaminille oli jo lähes seitsemän vuotta, mutta kaikki perheessä kutsuvat häntä koko nimellä lapsuudesta lähtien ja käskivät kaikkia tuttavia, hoitajia ja opettajia tekemään samoin. Velho oli etukäteen varoittanut kääpiötä tästä asiasta, ja Pekka yritti olla hyvin kohtelias.
– Benjamini, satujen maalla ja lohikäärmeellä Romalla on kovasti tarve sinun avullesi! – jatkoi kääpiö.
–Niin, niin! – Benjamini laittoi silmälasit, otti yöpöydältä muistikirjan ja kynän ja valmistautui kirjoittamaan, – Kuinka voin olla hyödyllinen juuri minulle?
– Taikakallo ilmoitti meidän velhollemme Eliakselle, että ei-taikamaan lapsi antaa oikean neuvon, kun kuuntelee ongelmaamme.
– Sanoi siis
