Ei tiedetä, missä ja milloin tämä tapahtui, mutta kaupungissamme liikkui kerran eräs legenda. Kerrottiin, että metsissä vaelsi aito peura. Mutta se oli epätavallinen. Toisin kuin sukulaisensa, tämä peura jätti kaikkialle jälkeensä kultaisen jäljen. Kaikki metsästäjät uskoivat, että peura oli täynnä puhdasta kultaa.
Huhuttiin, että hän oli ollut nuorukainen, joka oli rangaistu ahneudestaan. Kuulemma hän oli varastanut velholta viimeisenkin omaisuuden, anastanut tämän kultaisen valtikan. Ja siksi hänet oli rangaistu raskaimmalla taakalla: paha taikuri oli muuttanut hänet peuraksi ja täyttänyt hänen vatsansa täyteen hänen rakastamillaan kultakolikoilla.
Ei tiedetä, oliko tämä totta vai kansantarua, mutta tosiasia pysyi tosiasiana: missä ikinä nopea peura juoksikaan, kaikkialle jäi kultaa. Ja siksi jokaisen metsästäjän kunnia-asia oli pyydystää se ja saada arvokas metalli.
Myös Matti ei jäänyt sivuun. Häntä pidettiin pikkukaupungin parhaana metsästäjänä: minkä riistan tahansa näyttää, minkä tahansa ampuu. Hänen tilillään oli sekä ketteriä jäniksiä että nopeita lintuja. Mutta kaikesta huolimatta tämä metsästäjä oli oikeudenmukainen. Matti ei koskaan koskenut haavoittuneisiin eläimiin. Hän metsästi vain eläimiä, jotka häiritsivät ihmisiä: varastivat kaalia pelloilta, tuhosivat satoa.
Mutta hän ei voinut vastustaa tällaista kiusausta — ampua aito kultainen peura. Pitkään ajattelematta hän heitti kiväärin olalleen ja lähti metsään. Hän ei löytänyt peuraa pian, joutui vaeltamaan useita tunteja tiheikössä. Mutta lopulta hän tuli aukealle, ja katso — siellä istui pieni peura.
Matti nosti kiväärin olalleen, mutta pysähtyi yhtäkkiä. Peura käänsi päätään häntä kohti, mutta ei liikahtanut — vain jähmettyi ja alkoi ikään kuin itkeä. Ja niin läpitunkevasti, niin inhimillisesti…
Ja silloin metsästäjä huomasi, että peuran jalka oli todella kullalla peitetty. Varovasti hän laski kiväärin viereiselle kannulle, ikään kuin sanoen, katso, en tee sinulle mitään, meni eläimen luo ja ymmärsi, mistä oli kyse.
Eläimen jalka oli haavoittunut, ja siitä ei valunut verta — puhdasta kultaa. Hän yritti koskettaa jalkaa, ja pieni peura alkoi itkeä vielä voimakkaammin. Metsästäjä raapi päätään, mietti hetken — ja sanoi:
Älä pelkää, autan sinua, olkoon niin.
Hän poimi aukealta parantavaa ruohoa, repi palasen puvustaan ja sitoi eläimen jalan.
Paranee pian. Juokse nyt. Äläkä enää joudu eteeni.
Hän tömäytti jalallaan.
Tietysti kotona kukaan ei uskonut Mattia. Kaupungissa sanottiin, ettei hän kyennyt pyydystämään eläintä. Juoruiltiin vähän — ja unohdettiin. Mutta kerrotaan, että hän löysi kultavuoren suoraan kynnykseltään. Onko tämä totta? Sitä ei kukaan enää sano.
