Eetu odotti isäänsä Tärkeästä Tehtävästä. Isää ei ollut kotona pitkään aikaan. Äidillä oli usein kiire leikkiä Eetun kanssa, ja silloin pieni poika tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi isäänsä.
Eräänä päivänä poika lähti ulos. Kävellessään puiston ohi, jossa kasvoi komeita korkeita tammia ja paljon värikkäitä kukkia, hän näki jotain outoa. Siellä oli iso musta pilvi. Se oli niin pelottava, ja se halusi hyökätä Eetun kimppuun. Pilvi leijui yhä lähemmäs, ja Eetu tunnisti sen.
Se oli suru. Eetu juoksi pakoon, mutta suru jahtasi häntä. Silloin Eetu muisti, että taskussaan on liidutikkuja. Hän pysähtyi ja piirsi asfalttiin valtavan aidan. Suru lensi lähemmäs, mutta nähdessään aidan se pysähtyi, käänsi takaisin ja lensi pois.
Poika oli peloissaan. Hän juoksi nopeasti äidin luo. Autot ja ihmiset kulkivat ohi, mutta Eetu ei nähnyt ketään. Hän ei edes huomannut naapuriaan, täti Tiinaa, ja tämän kaunista villakoiraa Ukkoa, jonka kanssa hän rakasti leikkiä.
Äiti, äiti! – huusi Eetu. – Suru jahtasi minua.
No, no, no, – sanoi äiti mietteliäästi, – mistä se oikein tuli?
En tiedä. Menin ulos, aioin tavata kavereita ja piirtää liidulla, mutta se yhtäkkiä lensi luokseni! – vastasi Eetu.
Mitä ajattelit, kun menit kavereiden luo? Onko jokin sinua huolestuttanut? – kysyi äiti.
Ajattelin isää ja sitä, että kaipaan häntä. Hän ei ole vieläkään palannut. Ja minusta on ikävää, että päiväkodissa kaikki lapset saa hakea isät, mutta minä en, – sanoi Eetu, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.
Surullisena oleminen on normaalia. Minäkin olen surullinen ja kaipaan isää. Mietitään yhdessä, mitä voimme tehdä, jotta suru lähtee? – ehdotti äiti hymyillen.
Mitä me voisimme keksiä? – kysyi Eetu. – Se on niin iso, tuo suru!
Voimme kirjoittaa isälle kirjeen ja kertoa siinä, miten lauloit eilen juhlassa. Muistatko, miten kaikki taputtivat sinulle?
Joo! – sanoi Eetu hymyillen. Samalla hän muisti, miten seisoi lavalla.
Voit kirjoittaa hänelle kirjeitä joka päivä. Tai katso tätä, – sanoi äiti ja ojensi pojalleen vihkon. Vihko oli kaunis ja värikäs. Ja se osasi myös puhua.
Hei, Eetu! – sanoi vihko. – Minä olen sinun Päiväkirjasi. Voit joka päivä kertoa minulle, miten päiväsi meni. Minä tallennan kaiken ja kerron sen myöhemmin isällesi.
Hienoa! – sanoi Eetu, ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy.
Näin voit pitää yhteyttä isään, kun hän on poissa, – sanoi äiti. – Muista myös, että voit aina leikkiä kanssani. Voimme katsoa yhdessä elokuvaa. Tai voit mennä piirtämään liidulla kavereiden kanssa ja kirjoittaa siitä myöhemmin isälle. Hän lukee sen mielellään. Ja muista, että hän palaa varmasti pian, ja minä suojelen sinua aina.
Äiti halasi Eetua tiukasti, ja poika lähti onnellisena kirjoittamaan kirjettä isälle. Hänellä oli nimittäin niin paljon kerrottavaa!