Mitä ihmeellinen juhla uusivuosi onkaan!!! Ja jos ette usko Joulupukkiin, kerron teille yhden tarinan, joka tapahtui minulle ja koirassani Laikalle.
Uudenvuoden aattona menimme Laikan kanssa kävelylle metsään. Yhtäkkiä alkoi kovaa lumisadetta. Juoksimme nopeasti tutulla polulla, mutta lumi muuttui oikeaksi lumimyräkäksi, eikä näkynyt mitään ympärillä. Kauan vaelsimme, kunnes lumisade lopulta lakkasi.
Yhtäkkiä näin korkean, hyvin korkean kuusen. Katselin metsän kauneinta puuta niin kauan, että en huomannut, kun Laika katosi. Kutsuin sitä turhaan. Rakasta koiraani ei ollut missään. Päätin kiivetä kuuseen ja katsella ympärille. Kiipesin hyvin korkealle ja huomasin, että kuusen käpyistä paistoi valoa sisältä. Kumarsin yhden käpyyn, katsoin sisään ja näin miniatyyrin palatsin.
Se koostui jalokivistä. Ikkunat olivat kristallisia, katto smaragdia, ja ovet olivat ohuimmasta jäästä, joka loisti eri väreissä. Ja silloin tapahtui selittämätöntä: maa ja taivas pyörivät ympärilläni, aloin pudota, huusin kovaa… ja olinkin tämän ihmeellisen palatsin portailla, mutta se oli jo paljon suurempi.
Ovi avautui ja portaalle tuli vanha mies pitkällä harmaalla paralla, kädessään hän piti korkeaa kaunista sauvaa. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme – hyvin surullinen.
Terve, isoisä. Miksi olet niin surullinen? – kysyin.
Terve, tyttäreni. Olen surullinen, koska Luminen Hirviö vei minulta poronsa, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tuoda lahjoja lapsille. Pelkään, että lapset eivät odota minua ja lakkaavat uskomasta minuun.
Ah! Sinä olet siis Joulupukki! – huudahdoin. Muistettuani, kuinka pääsin tänne, lisäsin:
Minulla katosi koira Laika.
Silmistäni pursusi kyyneleet. Joulupukki ajatteli:
Minusta tämä on Lumisen Hirviön juonia.
Mutta missä sitä etsiä?
Älä huoli, – lohdotti minua Joulupukki, – annan sinulle taikaksi lumipalloa, se johdattaa sinut Lumisen Hirviön kotiin, ja käsineet, jotka loistavat, heti kun hirviö on lähellä.
Kiitos sinulle, isoisä!
Näillä sanoilla lähdin matkaan. Pian lumipallo pysähtyi ja käsineet alkoivat loistaa, jäädyin odottamaan. Kuului kova karjaus, ilmestyi Luminen Hirviö. Nenän, hampaiden ja kynsien sijasta sillä oli jäätikköitä. Katsottuaan minuun Hirviö alkoi laulaa:
Olen hirviö pelottava, luminen, kauhea. Ratkaise kolme arvoitusta, saa takaisin ystäväsi.
Kysy! – huusin.
Niin, ensimmäinen arvoitus. Valkoinen liina peitti koko maailman.
Se on lumi.
Oikein. Toinen arvoitus: se ei juokse itse, eikä se salli seisomista.
Hm. Se on pakkanen, – vastasin.
Rrrr, – alkoi vihastua Hirviö. – Sitten viimeinen, vaikein. Se kasvaa pää alaspäin, kasvaa ei kesällä vaan talvella, mutta heti kun aurinko paistaa – se itkee ja kuolee.
Ajattelin. En pysty pelastamaan ystäviäni! Nostin päätäni ylös, jotta Hirviö ei näkisi kyyneleitäni. Suoraan minuun katsoi katosta riippuva …JÄÄTIKKÖ.
Se on jäätikkö! – huusin.
Hirviö vihastui, sihisi ja hajosi, muuttuen jääiseksi pölyksi. Ja minulle juoksivat Laika ja Joulupukin poro. Istuin poroon ja galoppasimme palatsin luo. Laika juoksi perässämme.
Isoisä Joulupukki odotti meitä portaalla.
Kiitos sinulle, tyttö. Sinun rohkeudestasi ansaitset lahjan, – ja ojensi minulle kiven, joka loisti kaikissa sateenkaaren väreissä, – tämä on Sateenkaaren kivi, se tuo onnea.
Mutta kuinka minä pääsen kotiin? – kysyin.
Ripottelen sinuun taikaksi lumea, nukahdat ja herät jo kotona.
Herättyäni ajattelin: "Mikä ihmeellinen uni minulle näkyi!"
Herää, tyttäreni, – äiti hymyili minun yläpuolellani. – Lahjat odottavat sinua kuusen alla.
Juoksin kuusen alle, avasin värikästä laatikkoa ja näin… sateenkaaren kiven.
