Kerran oli pieni lohikäärme. Eräänä päivänä hän näki, kuinka kauniisti hänen äitinsä näytti kultavuorella, ja halusi omakseen samanlaisen vuoren.
Kun äiti lähti asioimaan, pieni lohikäärme lähti etsimään jalokiviä. Hän huomasi karavanin ja päätti hyökätä siihen luottaen omaan voimaansa.
Lentäessään ensimmäisen ratsastajan luo, pieni lohikäärme puhalletti häneen tulta. Mutta ratsastaja ei pelästynyt eikä palanut, vaan vain hymyili ja heilautti miekkaa, loiskien liekkejä.
Nähdessään ihmisen voiman, pieni lohikäärme pelästyi ja itki koko metsän täydeltä! Ihminen oli hyvin hämmästynyt, lähestyi lohikäärmettä ja silitti sitä päästä. Pieni olento rauhoittui, pyysi anteeksi ja kertoi, miksi halusi hyökätä karavanin kimppuun.
Kuultuaan lapsen tarinan, ratsastaja sanoi, että lohikäärmeet ovat kullan vartijoita, ja vain heikot ja pahat varastavat. Pieni lohikäärme oli hämmästynyt ja lähti äitinsä luokse. Hän halusi nopeasti saada tietää kaiken kullasta.
Palattuaan kotiin, pieni olento sai äidiltään moitteen, koska oli lähtenyt luolasta ilman lupaa. Ja sitten hän sai vastauksen kysymykseensä: miksi lohikäärmeet oikeastaan tarvitsevat kultaa?
Lohikäärmeet syövät lihaa, ja kullasta heille ei ole lämpöä eikä kylmää, eikä he tarvitse sitä. Ehkä vain kauneuden vuoksi. Siksi ihmiset jättävät lohikäärmeille kultaa säilytettäväksi ja maksavat eläinten lihalla. Mitä vahvempi lohikäärme, sitä enemmän hänellä on asiakkaita ja sitä enemmän ruokaa. Niitä, jotka saavat kultaa epärehellisesti, muut lohikäärmeet halveksivat.
Kuultuaan tämän tarinan, pieni lohikäärme ymmärsi, että hän ei halua varastaa, vaan haluaa tulla vahvimmaksi, jotta hänellä olisi paitsi kultavuori myös ympäristönsä kunnioitus.