Yhdellä mansikkapenkerellä eli pieni Mato. Hän oli aivan pikkuruinen eikä edes muistanut, miten oli sinne päätynyt. Mutta hän rakasti makeaa kovasti, joten teki itselleen kodin pieneen mansikkaan. Ja siellä oli niin makeaa elää, että hän lauloi joka päivä tällaisen laulun:
Olen ovela mato pieni! Mansikkaan reijän tein. Nyt elän makeasti, kaikki sujuu mainiosti.
Linnut kuulivat ja visersivät vastaukseksi:
Mikä outo tapa tuo on! Mansikasta teit kodon! Parempi asua kuoren alla, koti kestävä se olla.
Mutta Mato pilkkasi niitä:
Linnut kaikki kateellisia! Haluavat mansikkakoteja!
Linnut eivät alkaneet kiistellä pienen tyhmän Madon kanssa ja lensivät pois askareilleen.
Kesä kului, mansikka kasvoi ja Madon koti suureni. Hän iloitsi kovasti ja lauloi laulunsa:
Olen ovela mato pieni! Mansikkaan reijän tein. Kasvaa makea kotini, tilaa yhä enemmän siinä!
Hiiret kuulivat ja piipittivät vastaukseksi:
Mikä outo tapa tuo on! Mansikasta teit kodon! Parempi asua maan alla, lämmin koti siellä olla.
Mutta Mato pilkkasi niitä:
Ilkeät pienet hiiret nuo! Haluavat mansikkakoteja!
Hiiret eivät alkaneet kiistellä itsepäisen Madon kanssa ja juoksivat pois askareilleen.
Kesä lähestyi loppuaan, mansikka makasi penkerellä isona ja kypsänä. Ja sen sisällä makasi iso pulska Mato, joka oli syönyt makeaa kotiaan. Hän oli tullut niin lihavaksi, että kääntyi vaivoin, mutta jatkoi laulunsa laulamista:
Olen ovela mato pieni! Mansikkaan reijän tein. Valtava kotini on, makeimmin elän siinä mon.
Kovakuoriaiset kuulivat ja surinat vastaukseksi:
Mikä outo tapa tuo on! Mansikasta teit kodon! Parempi asua kiven alla, koti komea siellä olla.
Mutta Mato pilkkasi niitä:
Jotain siinä ötökät valittaa! Haluavat mansikkakoteja!
Kovakuoriaiset eivät alkaneet kiistellä ilkeän Madon kanssa ja ryömivät pois askareilleen.
Syksy tuli. Alkoi sataa, ja mansikka likoontui kokonaan ja hajosi. Mato jäi ilman kotia. Ja koska hän oli syönyt koko kesän vain makeaa, hän oli tullut niin lihavaksi, ettei enää voinut tehdä itselleen kestävää kotia puun kuoren alle, tai lämmintä kotia maan alle, tai turvallista kotia kiven alle.
Mato ymmärsi, ettei koskaan enää ikinä tekisi itselleen kotia mansikkaan. Ja ymmärsi myös, että hänen olisi pitänyt kuunnella vanhempiaan. Koska he tiesivät, mitä tulisi tapahtumaan. Eivätkä he puhuneet ilkeyttään, vaan koska halusivat auttaa. Mutta hän ei tiennyt eikä kuunnellut. Hänestä tuli surullinen ja kylmä, Mato huokaisi ja sanoi:
Syksy tuli. Olisipa asunut kookospähkinässä.
