Kevätöisenä yönä pieni lohikäärme Veikko ei saanut unta. Häntä häiritsi koko ajan, kun hän yritti asettua mukavasti, siivet pistivät nenää, ja selässä olevat piikit tarttuivat ikävästi peittoon.
Ja sitten vatsassa alkoi kurista. Tämä ei todellakaan ollut järkevää — nukkua tyhjällä vatsalla. Hänen oli pakko nousta hiljaa ja hiipiä vanhan lastenhoitajan Agathen ohi uloskäynnille. Onneksi tämä kuorsasi niin kovaa, ettei kuullut, kun puinen ovi, jossa oli kirjain V, narskui.
Veikko meni ulos ja mietti. Mitähän söisi? Ei kai lentää yöllä keittiöön? Sen sijaan hän vain vaelsi pitkin oksaansa, minne silmät veivät. Ja hänen lohikäärmesilmänsä katsoivat rohkeasti eteenpäin. Ja vähän ylöspäin. Kun hän oli päässyt oksan päähän, hän ei voinut pidättää ihastunutta "vau!"
Taivaalta häntä katsoi kirkkaitten tähtien rypäleitä, jotka valaisivat yöpuuta. Ne kimaltelivat ja loistivat kuin kaste ruohikossa. Ja Veikko rakasti kastetta. Se oli niin makeaa. Hän jopa nuoli huuliaan.
Lohikäärme katsoi niitä, katsoi ja yhtäkkiä muisti, kuinka nälkäinen hän olikaan! Ja rupesi niellä noita tähtiä. Veikko nieli tähtiä nopeasti, valikoimatta: sekä pieniä että suuria, sekä kirkkaita että himmeämpiä. Hän tajusi tilanteen vasta, kun ympärillä tuli aivan pimeää.
Voi ei! Mikä tämä on? Miksi on niin pimeää? Voi, en näe mitään, miten pelottavaa!
Veikko pelästyi. Ja sitten hänen vatsansa alkoi särkeä. Lohikäärme laski päänsä ja katsoi alas: hän oli pullistunut ja loisti hieman sisältäpäin kuin rikkinäinen lyhty. Vatsassa tuli aivan huono olo, ja hän alkoi parkua kuumia kyyneleitä. Niin kovaa, että kaikki heräsivät lohikäärmepuussa.
Ja heti alkoi tungos, lohikäärmeet talloivat toistensa siipiä, päitä ja häntää, joku kaatui ja kompastui. Ja joku melkein aiheutti tulipalon yrittäessään valaista tietään. Pimeys oli täydellinen. Ja vain Veikon vatsa välkkyi hieman kaiken tämän sekasorron keskellä.
Hyvin pian puun asukkaat kokoontuivat ainoan valonlähteen ympärille. Lastenhoitaja pudisteli päätään, ankara opettaja Kustaa katsoi tarkkaavaisesti Veikkoa, muut kuiskivat tuskin kuuluvasti yrittäen selvittää, mistä oikein oli kyse.
Lopulta Kustaa kääntyì äkillisen kokoontumisen aiheuttajan puoleen:
Mitä sinä täällä teet, poikanen?
Ankarasta äänensävystä Veikko alkoi parkua niin, että hänen korvistaan alkoi nousta savua. Silloin opettaja puhui hänelle pehmeämmin.
Mistä huoneesta sinä olet?
Minun huoneeni on kirjaimen V alla.
Pieni lohikäärme niiskautti nenäänsä. Lastenhoitaja Agathe nyökkäsi.
Ja miten päädyit tänne?
Hän kysyi.
Menin syömään.
Veikko sanoi.
Oletko sinä ollut nälkäinen? Eihän teillä ollut illallisella ensiluokkaisia lihapullia!
Vanha nainen suuttui. Hänen kuononsa, joka muistutti enemmän krokotiilin kuonoa, vapisi.
En pidä lihapullista.
Veikko kuiskasi tuskin kuuluvasti.
Mikset sitten mennyt keittiöön?
Joku huusi pimeydestä. Kaikki alkoivat heti nyökytellä ja yhtyä.
En tiedä. Kävelin oksalla ja yhtäkkiä näin ne.
Keitä niitä?
Joukosta kysyttiin.
Tähdet.
Veikko kohotti nenäänsä ja katsoi sinne, missä tähdet olivat aiemmin loistaneet. Ja vasta silloin lohikäärmeet ymmärsivät, miksi oli tullut niin pimeää.
Söitkö sinä kaikki tähdet?
Huudettiin ja suututtin eri puolilta.
En kaikkia. Vain ne, joihin yletyin.
Veikko sanoi. Kaikki alkoivat taas yhtä aikaa meluta. Alettiin kiireesti päättää, mitä Veikolle tehdään.
Hänet pitää ripustaa ylösalaisin — ne putoavat itsestään.
Toiset sanoivat.
Ei, tässä täytyy toimia radikaalimmilla menetelmillä.
Toiset sanoivat.
Mistä te puhutte, lohikäärmepoika täytyy viedä heti lääkärille. Saattaa tarvita leikkausta!
Kustaa julisti. Ja näistä sanoista Veikko hermostui paljon enemmän kuin tuntemattomista "radikaaleista menetelmistä" ja mahdollisuudesta roikkua ylösalaisin.
Pelästyksestä lohikäärme alkoi nikotella kovaa. Ja yhtäkkiä hänestä ponnahti ulos tähti. Ensin yksi, sitten toinen. Ja jokaisen nikotuksen myötä ne lensivät ulos yhä useammin.
Tuli aivan valoisaa, koska kaikki nämä tähdet leijuivat puun yllä eivätkä kiirehtineet nousemaan takaisin. Pian Veikon vatsassa olevat tähdet loppuivat. Aikuiset melkein kaikki hajaantuivat. Pienen lohikäärmeen luona jäivät vain vanha lastenhoitaja ja Kustaa.
No, oliko hyvää?
Opettaja kysyi väsyneenä.
Ei, ei ollut hyvää. Ne ovat niin piikkisiä ja kylmiä, nuo tähdet. Vain vatsa alkoi särkeä. Ja nälkä on yhä.
Veikko katsoi taivasta ja uhkasi ilkeitä nyrkkiä.
Ei teidän olisi pitänyt pistää minun vatsaani, roikkukaa siellä paremmin, loistakaa.
Ja mielessään hän ajatteli: "Mutta kuu on niin keltainen, varmaan makea. Olisi pitänyt purra sitä, tyhmä Veikko."
Näiden ajatusten kanssa pieni lohikäärme lähti sänkyynsä vanhan lastenhoitajan Agathen perässä, ja tämä jatkoi vapisemista, tyytymättömänä pään pudistelua ja hiljaista murinaa ensiluokkaisista lihapullista.
