Tämä tarina tapahtui talvella pupulle nimeltä Persikka. Hänet nimettiin niin, koska hänen turkkinsa väri muistutti tuota tuoksuvaa ja herkullista hedelmää.
Persikka asui tilalla muiden eläinten kanssa. He elivät kaikki melko hyvin, jopa aika onnellisina. Vain pupulla ei ollut ystäviä, ja se harmitti häntä suuresti.
Persikka päätti lähteä etsimään ystävää. Hän päätti mennä metsään. Hän pelkäsi. Tassut paleltuivat, kun ne upposivat pehmeään lumeen. Pupu väsyi, mutta jossain häntä odotti ystävä....
Lumi putosi kauniina hiutaleina, ja tuona päivänä sillä oli erityinen musiikki, joka muistutti äidin kehtolaulua. Persikka kaipasi jo kovasti äitiään, ja hän olisi halunnut palata kotiin pian, mutta ystävä odotti.
Pupu oli aivan uupunut, kun hänen tielleen sattui yhtäkkiä jänis. Katseltuaan Persikkaa korvista hännän päähän jänis sanoi:
Mikä outo olet. Näytät kyllä jäniltä, mutta turkkisi on eri väriä. Se ei ole vaihtunut edes talviturkiksi, eikä metsässä ole piilopaikkaa, jos kettu tai susi tulee. Eipä ole tuttu minulle täällä päin, taidat olla muualta kotoisin.
Hämmentynyt pieni matkaaja vastasi jänikselle:
Olen pupu Persikka, asun tilalla. Minulla ei ole ystäviä, joten lähdin etsimään ystävää, sillä ilman ystävää on vaikeaa. Ystävystytäänkö? Turkkini on tällainen syntymästä asti, eikä minulla ole talviturkkia.
Jänis heilautti tassuaan, hyppäsi tiehensä ja sanoi hyvästiksi:
Metsästä ei löydy sinulle ystävää. Täällä jokainen on omillaan, enkä minä siis ala ystävystyä kanssasi. Jäät yksin. Palaa tilalle, Persikka. Hyvästi!
Jänis pomppasi pois, ja harmistunut Persikka jatkoi matkaansa. Jäniksen kanssa ystävystyminen ei onnistunut. Talvimetsä oli hyvin kaunis valkoisen peitteen alla, mutta liian epäystävällinen ja vihamielinen. Yhtäkkiä pupu näki oksalla harakan. Harakka katsoi pientä matkaajaa ja sanoi:
Outo jänis tänään, ei ole vaihtanut turkkiaan. Joudut vielä susien hampaisiin tai ketun saaliiksi. Lähde pois täältä heti, haistan, että punainen kettu on lähellä.
Persikka vastasi harakalle, joka yhä tarkkaili häntä:
En ole jänis vaan pupu, ja siksi en vaihda turkkiani. Etsin ystävää, ja on hyvin surullista olla ilman. Siksi tulin metsään. Älkää pelotelko minua, täti harakka, sanokaa mieluummin: oletteko nähneet ystävääni?
Harakka vain pudisti päätään:
Tyhmyri, et löydä metsästä ystävää. Täällä jokainen on omillaan, eikä kenelläkään ole ystäviä. Mutta susi kyllä saa sinut kiinni. Palaa kotiin, ennen kuin tapahtuu jotain pahaa.
Pupu harmistui vielä enemmän. Eikö hän sitten löytäisi ystävää? Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaa. Yhä syvemmälle metsään Persikka eteni, yhä kauemmas tilasta ja äidistä, ja se pelotti häntä yhä enemmän. Mutta ystävä oli löydettävä, miten muuten? Jokainen tarvitsee ystävän.
Yhtäkkiä pupu näki oravan, joka hyppeli oksalta toiselle ja pudotteli lunta. Lumi putosi Persikan turkille ja sai hänet siristelemään silmiään, kun lumi kutitti mukavasti nenää. Orava katsoi pupua ja sanoi:
Metsä ei ole kanin paikka. Joudut pulaan, sillä et voi piiloutua susia ja ketta vastaan kuin jänis. Turkkisi erottuu valkoista lunta vasten liian selvästi. Mikä toi sinut meidän metsäämme?
Persikka vastasi painaen korvansa litteiksi:
Etsin ystävää. Ilman ystävää ei tule toimeen: on surullista ja yksinäistä. Etsin häntä metsästä, sillä tilalla tunnen kaikki, eikä ystävää siellä ole. Olisin huomannut. Ystävystytäänkö, orava?
Orava hyppäsi viereiselle oksalle valmistautuen jatkamaan matkaa talvimetsässä, ja sanoi pupulle hyvästiksi:
Ei minulla ole ystäviä enkä ole koskaan ollutkaan. Metsässä jokainen on omillaan. Ja jos et halua tavata sutta, lähde kotiin. Ystävää et täältä löydä, vaikka kuinka yrittäisit.
Persikka suri entistä enemmän, sillä metsän eläimiä kävi hänen sääli:
Miten he voivat elää ilman ystäviä? Tämä on väärin, ja se on pahaa. Kukaan ei tue, ei auta hädässä, eikä saa hymyilemään surun keskellä. Iloa ja murhetta ei ole kenen kanssa jakaa.
Pupu ajatteli näin ja muisteli tilaa: eivät ne sentään ole yksin, vaan elävät yhdessä ja auttavat toisiaan. Yhtäkkiä pieni matkaaja kuuli aivan lähellä askeleita, jotka eivät olleet jäniksen askelia eivätkä oravan hyppyjä. Raskaita ja karkeita. Pupu kääntyi ja näki suden. Susi seisoi aivan vieressä, ja Persikkaa alkoi pelottaa. Susi nuoli kitaansa ja sanoi:
Et ole aivan jäniksen näköinen: turkkisi on erilainen. Siis pupu... Hyvä juttu! Kuulin, että etsit ystävää. Ystävystytäänkö? En aio vahingoittaa sinua.
Susi lähestyi peloissaan olevaa pupua, avasi kitansa ja napsutteli hampaitaan. Aivan kohta syö! Pieni Persikka sai vain sanotuksi vastaukseksi:
En halua ystävystyä kanssasi, susi. Hampaasi ovat aivan liian isot, ja sinä kiusaat jäniksiä. Se ei ole hyvää.
Susi tuli yhä lähemmäs Persikkaa, ja pupu itki peitten silmiään tassuillaan pelosta. Hän muisti tilan: äidin, joka huolehti ja odotti häntä, ja hevosen Tähtisen. Hevonen oli saanut nimensä valkoisesta tähdestä otsassaan, joka muistutti niitä tähtiä, joita näkyy taivaalla pakkasyönä talvella.
Tähtinen antoi usein Persikalle porkkanaa, ja pupu piti siitä, että istui hevosen kanssa tallissa, toi omenoita rakkaasta omenapuusta silloin, kun ne kypsyivät ja alkoivat pudota. Tähtinen tuoksui myös erityiseltä: heinältä, niityn kukilta ja tietenkin rakkailta omenoilta. Persikka piti siitä, kun sai ratsastaa Tähtisen selässä ja kuunnella tämän kertomuksia matkoista kaupunkiin.
Tuolla hetkellä Persikka ymmärsi, että hänellä on ystävä, Tähtinen, mutta hän ei ollut sitä nähnyt eikä arvostanut. Pupu olisi halunnut olla nyt kotona, mutta valitettavasti hän ei päässyt pakoon sutta. Yhtäkkiä lumisessa metsässä kuului tuttu ääni:
Persikka! Persikka! Missä sinä olet?
Se oli Tähtinen! Pupu ilahtui suuresti ystävänsä äänestä, mutta susi oli lähellä, ja hän pelkäsi nyt ei itsensä vaan Tähtisen puolesta. Susi oli selvästi nälkäinen eikä olisi valinnut, syökö jäniksen vai hevosen päivällisekseen.
Persikka kääntyi ja näki Tähtisen seisomassa petoeläimen edessä. Hevonen nousi takajaloilleen ja laski etujalkansa rajusti maahan, tömistäen kovaa. Susi ymmärsi, ettei hevonen aikonut väistyä eikä pelästyä. Susi ei sanonut mitään, vaan lähti pois ja jatkoi matkaansa talvimetsässä.
Tähtinen käveli peloissaan olevan pupun luo, laski päänsä alas ja sanoi hellästi:
Persikka, miten sinä meitä säikähditkään! Äitisi suri kovasti, kun lähdit, ja päätin lähteä etsimään sinua. Hyvä että löysin sinut, muuten emme olisi nähneet sinua enää, olisit kadonnut ja päätynyt suden päivälliselle... Olen niin iloinen nähdessäni sinut!
Persikka oli hiljaa. Hänkin oli hyvin iloinen nähdessään oikean ystävän. Hän iloitsi siitä, että palaisi tilalle ja näkisi äitinsä, ja painoi kuononsa Tähtisen poskea vasten.
Ystävykset lähtivät kotiin, missä kaikki odottivat heitä. Siellä eläimet elivät sovussa, ja jokainen oli valmis auttamaan toista. Palattuaan Persikka juoksi heti äitinsä luo. Äiti ei moittinut häntä, vaan sanoi hellästi:
Pieni kulta, pieni pupuseni, miksi lähdit yksin metsään? Siellä on hyvin vaarallista.
Pupu kuiskasi hiljaa:
En tee sitä enää, äiti, lupaan. Ja nyt minun täytyy mennä Tähtisen luo, minulla on hänelle lahja. Lahja minun oikealle ystävälleni.
Äiti katsoi Persikkaa hyväksyvästi. Persikka otti esiin omenan, jonka oli säästänyt Tähtiselle, juuri sellaisen, josta tämä piti, ja lähti talliin. Hän löysi helposti hevosen, joka kuten tavallisesti kylmien talvi-iltojen aikana, surumielisenä omassa lämpimässä karsinassaan. Pupu meni hevosen luo ja ojensi herkullisen tuoksuvan omenan.
Kiitos, Tähtinen! Ilman sinua en olisi palannut kotiin. Pelastit minut sudelta. En aiemmin ymmärtänyt enkä arvostanut sitä, että minulla on ystävä. Luulin, ettei minulla ole ystävää, ja lähdin etsimään sitä. Mutta puhuttuani metsän asukkaiden kanssa ymmärsin, että minulla on aito ystävä, jolla on kaikkein kaunein tähti otsassaan, ja se on kirkkaampi kuin yötaivaan kirkkain tähti. Ymmärsin, että tilalla on minulla vielä monta ystävää, sillä elämme sovussa ja autamme toisiamme hädässä. Metsässä, kuvittele, jokainen on omillaan eikä kenelläkään metsän eläimellä ole ystävää.
Tähtinen kuunteli Persikkaa, ja hänestä oli ihanaa, että pupu oli palannut kotiin eikä enää surrut. Hän hymyili hellästi ja sanoi:
Kiitos, Persikka. Olen iloinen saadessani olla ystäväsi, ja on mukavaa nähdä sinut iloisena eikä surullisena, niin kuin ennen metsäretkeä. En voinut jättää sinua pulaan, sillä juuri niin ystävät toimivat. Kiitos herkullisesta omenasta. Se on minulle erityisen rakas, sillä sen on antanut ystävä.
Näin päättyi pupu Persikan matka ystävän etsinnässä. Kävi ilmi, että ystävä oli aina ollut lähellä, mutta Persikka ei ollut huomannut sitä. Nyt hän kuitenkin tiesi tarkalleen, kuka on oikea ystävä, ja hän arvosti tätä erityisen paljon, sillä oikeita ystäviä ei elämässämme ole niin paljon. Siksi on tärkeää arvostaa ja vaalia heitä.
Pupu ja hevonen ystävystyvät yhä, vaikka he ovat jo kasvaneet. Persikka, kuten ennenkin, tykkää tulla talliin Tähtisen luo, kuunnella tämän kertomuksia matkoista kaupunkiin ja siitä, että talvella kaupunki on erityisen kaunis, peittyneenä valkoiseen lumipeittoon, ja jokainen talo näyttää erityiseltä, sellaiselta kuin se ei ole missään muussa vuodenaikaan.
Tämän tarinan kertoi minulle kissa, joka asui tuolla tilalla ja kehräsi talviiltana polvillani. Ja sinä, rakas lukijani, kun joskus osut tilalle, tarkkaile ja kuuntele: ehkä se on juuri se tila, jossa Persikka ja Tähtinen asuvat. Sillä tämä tarina on täyttä totta, ja uskoa vai ei, sen päätät vain sinä.