Lastenhoitaja Aino oli yksi vanhimmista lohikäärmeistä, ei ihme että hänen nimensä alkoi A-kirjaimella. Hän käytti aina valtavaa harmaata myssynsä, vanhoja silmälaseja ja vihasi kaikenlaista ilkikurisuutta!
Ja sitähän V-kirjaimen huoneessa riitti yllin kyllin. Välillä Ville poltti kipinöillä reiän tyynynpäälliseen, välillä Vilja puhalteli lunta puoleen huoneeseen — siivoa siinä sitten perässä.
Ja kun lohikäärmeenpojat lensivät lastenhoitajalta puistoon, yritä sitten löytää heitä, etkä löydä.
Niinpä Ainon piti jatkuvasti sähistää lohikäärmeille ja moittia heitä heidän ilkikurisista tempauksistaan. Mutta oikeastaan hän rakasti heitä, ja illalla hän aina kertoi satuja. Taianomaisia, erikoisia.
Niiden takia kannatti kestää kaikki moitteet ja sähinät. Kerran illalla lastenhoitaja kertoi uuden sadun. Siinä oli jotain tuntemattomasta olennosta nimeltä mammutinpoikanen ja hänen seikkailuistaan, mutta mielenkiintoisinta oli loppu, kun hän löysi äitinsä.
Mikä on äiti?
Vilja kysyi yhtäkkiä. Hän taisi olla kuullut tämän sanan jossain aiemminkin.
Äiti on se, jolla on lapsia.
Lastenhoitaja sanoi.
Mutta mehän olemme myös lapsia?
Mietteliäänä kysyi Viivi.
Tietysti.
Missä sitten on meidän äiti?
Loukkaantuneena kysyi Ville.
Teillä ei ole äitiä. Lopettakaa nuo kysymykset, on aika nukkua.
Ankarasti sanoi Aino ja kääntyi pois huokaisten. Kun hän kääntyi takaisin, hän näki, ettei kukaan lohikäärmeiden lastenhuoneessa aikonut nukkua, häntä tuijottivat surulliset silmät joka puolelta.
No hyvä, yksi vihreä karkki ja sitten nukkumaan.
Hän päätti. Kaikki piristyivät heti, suru katosi kuin taikaiskusta. Lastenhoitaja käveli kärsivällisesti huoneessa ja jakoi lohdutusta. Vain yksi lohikäärme ei ottanut karkkia. Vilja.
Ota, vihreä on sinun suosikkisi.
Mielistelevänä sanoi Aino.
Ei jotenkin huvita.
Surullisena sanoi Vilja.
No, kuten haluat.
Lastenhoitaja sanoi ja sammutti valot. Ei kulunut viittä minuuttia, kun kaikki kuorsasivat savuisesti yhdessä. Mutta mikä nyt? Yhtäkkiä tuntui kuin olisi kylmentynyt. Kuului outo rytmikäs koputus puulattialla.
Lastenhoitaja tajusi heti mistä oli kyse ja meni Viljan sängyn luo. Hän vuodatti jääkylmiä kyyneleitä, ja jo koko lattia hänen ympärillään oli lumessa hänen omasta kylmästä hengityksestään.
Sss-sss-sss.
Hän säräytti, kun Vilja alkoi parkua ääneen.
No mikä nyt taas?
Muistin tuttuni, Annan. Hän itki niin paljon, kun hänen äitinsä katosi. Mutta minä en ole koskaan nähnyt omaa äitiäni... Yyy-yyy...
Parkui Vilja.
No nyt loppu, jäädytät tässä kaiken. Nouse ylös, mennään.
Hän viittasi.
Minne?
Nyyhkäisi Vilja puhaltaen lastenhoitajalle annoksen märkää lunta.
Näet kohta.
Lastenhoitaja avasi makuuhuoneen oven.
Perässä!
Ja lohikäärme lensi kuuliaisesti vanhan Ainon perässä yötaivaalle. He lensivät melkein lohikäärmepuun latvaan asti. Yhdelle oksalle he laskeutuivat ja kävelivät jalkaisin. Lastenhoitaja vei Viljan melkein runkoon asti.
Tältä oksalta me sinut löysimme, kauneimmasta siemenestä, jossa oli liila hohde.
Lastenhoitaja hymyili muistolleen.
Olit niin pieni ja rypyinen, mutta niin suloinen ja hyvin kuuma! Savusit kuin veturi!
Eli minä synnyin puussa?
Kyllä, kuten me kaikki. Me olemme lohikäärmepuun hedelmiä.
Eli meidän äiti on tavallinen puu?
pettynyt Vilja sanoi.
Miksi tavallinen?
Hän kosketti rakkaasti kuorta.
Tule tänne.
Vilja astui arkana lähemmäs ja kosketti myös puuta. Kuori oli karkea ja rosoinen, mutta lohikäärme tunsi yhtäkkiä epämääräistä lämpöä lohikäärmekädessään. Vilja rohkaistui ja halasi puuta levittäen käpälänsä niin leveälle kuin vain pystyi.
Puu kahisi vastauksena lehdillään ja lämmitti hänen kylmät kyynelten kastelemia kasvonsa.
Ja Vilja hymyili. Nyt hän tiesi, äiti oli lähellä!
