Pikkukarhu syntyi syksyllä. Syksy muutti metsää joka päivä, ja pikkukarhu rakasti katsella, kuinka lehdet putoavat, ruoho keltaistuu ja kuura maalaa kaiken harmaaksi aamulla.
Vielä äskettäin ympärillä seisoi kauniita kihartuvia puita, mutta nyt ne olivat muuttuneet pitkiksi harmaiksi kepeiksi. Mutta jalkojen alla ilmestyi värikäs suhinaava matto, jolla oli niin hauskaa juosta!
Mistä se tuli? ― ihmetteli pikkukarhu.
Kylmeni, ja äiti-karhu, kertoessaan pikkukarhulle tuntemattomasta talvesta, houkutteli poikaansa syömään ahkerasti, keräämään rasvaa, jotta hän voisi nukahtaa syvään ja nukkua pitkään rauhallisesti ja makean makuulla.
Karhu pakotti poikaansa syömään, jotta hän keräisi rasvakerroksen talviunta varten, mutta levoton pako pelaamaan ja söi hyvin huonosti. Turhaan hän ei kuunnellut viisasta ja kokenutta äitiään…
Talvi tuli, ja äiti alkoi valmistaa pikkakarhua talviuntaan. Miikka oli hyvin järkyttynyt. Maata kolme kuukautta pesässä tuntui hänestä ajan hukkaan, sillä ympärillä oli niin paljon mielenkiintoista!
Karhu tiesi, että pikkukarhu ei ollut kerryttänyt tarvittavaa rasvakerroksen talviuntaa varten, joten hän painoi häntä itseään mahdollisimman lähelle. Näin pikkukarhulle oli lämpimämpää. Lopulta karhut nukahtivat. Ulkona riehui todellinen ankara talvi, jossa oli voimakkaita pistäviä pakkasia.
Nälkäinen pikkukarhu heräsi äitiä ennen. Hän halusi syödä kamalasti ja päätti etsiä ruokaa metsästä. Hän pääsi tuskin ulos lumella peitetystä pesästä. Valkoisesta väristä ja auringosta silmät alkoivat kyynelehtiä. Ruokaa ei ollut missään.
Pikkukarhu palasi pesään ja painui nukkuvaa äitiä vasten. Hän lämpenemään, mutta hänellä oli silti nälkä. Kevääseen oli jäljellä kokonainen kuukausi. Pikkukarhulle tuli hyvin surullinen ja pelottava.
Kevät näki, kuinka vaikeaa pikkukarhulle oli, ja päätti auttaa häntä.
Kun nälkäinen pikkukarhu seuraavan kerran kurkisti pesästä, hän näki kauniin tytön kirkkaanvihreässä puvussa, joka oli koristeltu kukilla ja lehdillä, ja päässään oli silkkiyrtin seppele.
Tyttö käveli pikkakarhun kohti, ja missä hän käveli, lumi sulaa.
Kuka sinä olet? ― kysyi pikkukarhu hämmästyneenä.
Minä olen Kevät, ― vastasi tyttö.
Mitä Kevät tarkoittaa? ― jatkoi utelias pikkukarhu.
Se on vuodenaika, joka tulee kylmän talven jälkeen. Keväällä on lämmin. Lumi sulaa ja luonto herää.
Äitini herää myös? Minulla on niin nälkä!
Mutta miksi et kuunnellut häntä? Hän yritti kovasti valmistaa sinut talviuntaan, mutta sinulle pelit olivat tärkeämpiä.
En enää tee niin. Pelasta minut, ole hyvä!
Hyvin, autan sinua, mutta vain tällä kertaa. Jatkossa sinun on kuunneltava äitiä.
Kevät otti pois aurinkoisen huivinsa ja peitti sillä pikkakarhun. Hän lämpenemään välittömästi.
Kevät pyöri niityllä, ja niitty peittyi mehevällä ruoholla, kukilla ja marjoilla. Pikkukarhu heitti itsensä ahneesti ruokaan.
Kun hän oli syönyt tarpeeksi, hän kiitti pelastajaansa ja palasi pesään äitinsä luo. Hän painui jälleen karhun viereen ja nukkui viimeisen talvikuukauden. Kun kevät tuli, he heräsivät.
Hurra, kevät! ― huusi pikkukarhu iloiten, kurkistaessaan pesästä.
Tiedätkö, mikä kevät on? ― ihmetyi äiti-karhu.
Tietenkin tiedän! Se on vuoden ihmeellisin aika!
Pikkukarhu kertoi äidille, mitä hänelle tapahtui talvella. Hän oli häpeissään siitä, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi syksyllä. Hän lupasi, että jatkossa kuuntelisi karhua kaikessa.
Ja todellakin, hänestä tuli hyvin totteleva. Jopa silloin, kun äiti kielsi hänelle jotain, hän ei loukkaantunut eikä valittanut. Sillä hän tiesi, että karhu rakasti häntä hyvin eikä antaisi huonoja neuvoja.
Aikuisia on ehdottomasti kuunneltava. He haluavat lapsilleen vain hyvää.
