Kevät tuli! Kevät tuli! ― huusi kovaa nuori Varis lentäessään metsän yli.
Oletko nähnyt sen? Onko se kaunis? ― kysyi nuori Silkkiuikku.
En, en nähnyt sitä. Kuulin vain, kuinka varpuset kaupungin puistossa kylpivät lätäkössä ja terästivät iloisesti.
Miten se näyttää, KEVÄT? ― innostui Silkkiuikku. ― Kuka on sen nähnyt?
Tyhmä olet, Silkkiuikku! Sinäkin olet sen nähnyt, ja minäkin olen sen nähnyt, ― murisi täti Pöllö, kurkistaen vanhan tammen onkalosta. ― Ja te kaikki olette sen jo nähneet.
Missä se on? ― kysyivät yhtä äänellä Silkkiuikku ja Silkkiuikku, jotka istuivat liimatuvan oksalla.
Tässä se on!
Missä? ― pyörittelivät linnut päitään.
Katsokaa! Lumikasaset ovat muuttuneet haraiksi, lumi sulaa ja virtaa pienien purojen muodossa metsän niityille. Matalalla kukkulalla lumen alta puskee vihreä ruoho ja ensimmäiset kukat ― silkkiuikut. Aurinko paistaa kirkkaammin ja lämmittää maata. Pakkanen on mennyt, ei enää lumisateita eikä jäätäviä tuulia. Pian linnut palaavatkin lämpimistä maista takaisin metsäämme. Puiden silmuille tulee silmut ja pienistä vihreistä lehdistä näkyy. Kaikki tämä on kevät! ― selitti viisas täti Pöllö.
Onko olemassa sellaisia metsiä, joissa ei ole talvea, lunta eikä pakkasta? ― kysyi nuori Silkkiuikku.
Kyllä, on sellaisia metsiä! Kaukana, kaukana etelässä, missä on aina lämmin ja aurinko paistaa, ― vastasi viisas Pöllö. ― Siellä on monia lintuja, jotka pelkäävät kylmää. Etelässä ne talvehtivat ja keväällä palaavatkin kotiin. Ja niin joka vuosi.
Ja haluavatko ne lentää sinne ja takaisin? Se on varmaan niin kaukana? ― kysyi Pöllöltä toinen Varis ― ystävä siitä, joka levitti kevätkuulumisia.
Jos ne eivät lennä pois, ne jäätyvät kylmästä ja nälästä. Pian palaavat silkkiuikut, silkkiuikut, kirveet, pääskyt. Vielä vähän, ja kuulemme Kiirueen aamulaulun. Ymmärsittekö nyt, mikä on Kevät? ― kysyi täti Pöllö.
Kyllä! ― huusivat linnut yhtä äänellä.
Kevät! Kevät tuli! ― kuului metsässä iloinen terästys.
