Keltainen pörröinen Sipuli kuoriutui munasta vanhan kanan Raapin pesässä. Ilosta Raapi kukkotteli koko navetan halki: "Kukko-kukko! Olen niin onnellinen! Minulla on nyt niin paljon poikasia! Tulkaa lähemmäs, sisaret ja naapurit, katsokaa minun poikasiani ja onnittelkaa minua!".
Voi-voi! Minullekin syntyi äskettäin ankkaloita, ― kuikasi harmaa ankka. ― En minä kerskaile näin eikä huuda koko linnustolla.
Hiljaa siellä. Pelottaisitte minun hanhenpoikasiani. He aikoivat vasta huomenna kuoriutua munista, ― sihisi valkoinen hanhi, kääntelemällä nokallaan harmaille, pieniin pilkkuihin kuvioiduille munille.
Nyt tulen ja nokkaan sinua, vanha kana, ― sanoi tyytymätön kalkkunaemä. ― Minun lapset ovat niin pelokkaita ja herkkiä, jokainen ääni pelottaa heitä. He voivat kuolla pelosta.
Minulla on eniten poikasia! ― jatkoi Raapi kerskailevia. ― Pian tulee emäntämme ja ruokkii meidät herkulla!
Kana keräsi poikasensa ja vei heidät ulos näyttääkseen kirkkaan aurinkoa, sinistä taivasta ja lämmintä maata. Kaivella maassa ja etsiä silkkiuormia ― se oli hänen lempiharrastuksensa.
Lähellä jo kasvaneet kalkkunapoikaset äitinsä ja uhkaavan isän kanssa niittyivät vihreää ruohoa. Kalkkunavanhemmat valvoivat tarkasti jälkeläisiään ja puhuivat keskenään.
Kukko-kukko! Kaikki tänne, poikaset! ― kukkotti kana. ― Löysin teille silkkiuormin!
Poikaset äitinsä kanssa alkoivat kaivaa maata. Samaan aikaan ankka poikasistaan lähti navetan ovelta ja suuntasi lähellä olevaan lampaaseen. Ankkaloita kulkivat peräkkäin harmaan ankan perässä, horjuen jalasta jalalle. Pieneen Sipuliin tarttui ankkaseurue. Hän käveli viimeisenä. Raapi oli niin kiinni silkkiuormissa, ettei huomannut poikansa katoamista.
Ankkaloita menivät lampaaseen ja uivat hitaasti äitinsä perässä. Sipuli käveli heidän perässään yhä syvemmälle, mutta uiminen ei hänelle onnistunut.
Ankka käänsi päätään ja näki, että pieni poikanen oli mennyt veteen… oli lähellä hukkua!
Kuik-kuik! Apua! Poikanen vedessä! ― huusi ankka kovaa ja ryntäsi apuun. Tarttui nokallaan Sipulin siipeen ja heitti hänet selälleen.
Pidä kiinni! Vien sinut rannalle!
Ankka ui, ja Sipuli istui ja katseli ympärille.
Kuinka kaunista lampaassa! Ja minä ― kuin kuningatar laivalla! ― iloitsi pieni seikkailijapoikanen.
Samaan aikaan Raapi huomasi, että yksi poikanen puuttui.
Missä minun poikaseni, pieni keltainen pallo? Minne hän katosi? Näkikö kukaan minun Sipulin? ― alkoi kana kukkottaa kovaa.
Hänen huutoonsa vastasivat kalkkunat.
Huoleton, huoleton sinä, äiti Raapi, et valvonut poikastaasi!
Pieni koira, joka istui ketjussa koppelossaan, kuuli, että linnut tekivät melua, ja haukkui kirkkaasti: "Vau-vau! Vau-vau!". Sellainen meteli syntyi, että emäntä tuli ulos talosta. Katsoo: kana Raapi juoksee ja kukkottaa kovaa.
Mitä tapahtui? ― ajatteli nainen. Ja yhtäkkiä näki: tulee vanha ankka, ja hänen perässään astuu pieni keltainen poikanen. Ankka johdatti hänet linnustolle, ja ankkaloita uivat itse lampaassa.
Olet oikea sankaritär, toitit poikasen kotiin. Hän lienee tarttunut perheeseen, ja kana ei huomannut. Pieni halusi uida, ― hymyili emäntä.
Raapi juoksi harmaan ankan luo ja alkoi kiittää naapuria: "Kiitos, että löysit minun Sipulin! Nyt olen varovaisempi poikasisteni kanssa!".
Me kaikki olemme äitejä ja meidän pitää auttaa toisiamme, ― vastasi ankka.
